Sano suoraan senkin tunnevammainen 10 May, May 2013 - 10:35
Suorapuheisuus ja tunteista puhuminen. Asioita, joita kadehdin, mutta samalla pelkään ja vihaan. Asioia, joita olen tosissani yrittänyt opetella, mutta joissa edelleen vaan kuulun sinne ultimate huonoimpien joukkoon.
Suorapuheisuutta on monenlaista. On niitä idiootteja, jotka töksäyttelemällä omia negatiivisia ajatuksiaan onnistuvat loukkaamaan ihmisiä, ja on niitä, jotka handlaavat homman ja onnistuvat suoralla puheella välttämään ongelmia. Alle yhden käden sormilla on laskettavissa ne kerrat kun oon sanonut jollekkin ihmiselle suoraa päin naamaa jotain ilkeää, oli siinä sitten pointtia tai ei. En voisi ikinä jättää ilkeää kommenttia blogiin tai pahoittaa toisen mieltä sanomalla hänelle mitättömästä syystä jotain pahaa. Saatan joskus raivota omassa päässäni tai tilittää siskolle, jonka jälkeen homma on käsitelty ja ohi, mutta ylimääräistä pahaa mieltä en halua tuottaa.
kuvat: weheartit.com
Olen kateellinen niille ihmisille, jotka tietävät perusoikeutensa tässä yhteiskunnassa ja osaavat myös puolustaa niitä. En ole kateellinen niille, jotka nitisevät jokaisesta asiasta, jossa he ovat kokeneet mielestään “vääryyttä” ja joilta puuttuu inhimillisyys. Jos oikeutensa tietävät ja niitä puolustavat perustavat yhden ryhmän, niin muodostuuko toinen ryhmä niistä, jotka eivät halua loukata ihmisiä tai tuottaa kellekkään pahaa oloa? Minä kuulun jälkimmäiseen.
Sama se on asiakaspalvelualoilla. Osaan toki “valittaa” asioista, antaa asiakaspalautetta jne, mutten koskaan pysty tai paremmin sanottuna en halua sanoa sitä vihaisesti tai haukkumalla. Mun mielestä on todella väärin, että ne jotka niin tekevät, saavat todennäköisesti suuremmat korvaukset ja keissille paremman lopputuloksen. Eli huutoa ja haukkumista niin homma alkaa pelaamaan. Kuulostaako reilulta?
Huutaminen ja vauhkoaminen on loppujen lopuksi aika helppo vaihtoehto. Jos pokkaa löytyy niin senkun tilittää ja haukkuu ilman sen suurempaa itsensätarkastelua tai tilateen pohtimista. Rakentava kritiikki ja -palaute sen sijaan jo vaativat enemmän. Asiallinen kritiikki ja maltillinen, hyvin suunniteltu palaute ovat kunnioitettavampia, mutta juurikin sillä kurkku suoraan huutamisella ja mekkalan järjestämisellä saa nopeammin tuloksia ja paremmat korvaukset.
Aina kun joku on työelämässä huutanut minulle päin naamaa jostain mitättömästä asiasta, olen totaalisen lukkoon menon jälkeen hoitanut mekkalan takana olevan jutun niin hyvin kuin vaan pystyn ja osaan, mutta parasta kaikessa: hyväksynyt sen mesoamisen. Ajattelen, että vaikka toimintatapa on väärä, niin tällä tyypillä oli varmaan vain huono päivä ja kyse ei todnäk ollut edes tästä asiasta, vaan taustalla oli paljon asian ulkopuolella olevia onnettomia yhteensattumia. No mitäs hittoa! Eikö asiakkaan itse pitäisi osata hillitä itsensä ja erotella huonon päivän epäonnistumiset niin, ettei ulkopuoliset joudu niistä kärsimään? Etenkään jos henkilö jolle huudetaan ei ole millään tavalla asiasta vastuussa. Eikö asiakkaan olisi syytä edes pahoitella ja kertoa tilanteessa, että hänellä on ollut huono päivä vai onko hän vain tiedostanut juurikin sen, että epäinhimillisesti huutamalla saa paremmat edut mitättömästäkin jutusta?
Mun asiakaspalveluasenteelle pisteet, mutta piru kun huomaan saaneeni alistumisvaikutteita arkiminäänikin. Arkitilanteissa otan huudot nätisti vastaan ja keskityn jutun jälkeen ymmärtävästi pohtimaan mesoajan motiiveja sen sijaan, että tietäisin oikeuteni ja puolustaisin itseäni keskellä tilannetta. Toisaalta en itse halua sanoa pahasti ja jatkaa juttua, toisaalta en uskalla ja toisaalta en edes osaa.
Inhimillisyys tällaisissä arkielämän tilanteissa on rikkaus, mutta toisen mielen pahoittamisen välttämisestä aiheutuva kiertely ja kaartelu tuottaa ongelmia. “Sano suoraan mitä ajattelet”. Siis älyttömän yksinkertaista, mutta niin samperin vaikeaa. Kuinka monesti oon suostunut johonkin, koska en yksinkertaisesti ole kehdannut kieltäytyä tai halunnut pahoittaa toisen mieltä. Ja kuinka monesti oon vaan paennut asioita, koska en ole osannut/uskaltanut puhua suoraan. Oon kehittynyt tässä ihan tietoisesti ja harjoittelemalla, mutta paljon on vielä opittavaa.
kuvat weeartit.com
En halua loukata ketään, mutta toisaalta hiljenemällä tai lupaamalla jotain, johon en loppujen lopuksi kuitenkaan ole pystynyt, olen onnistunut loukkaamaan ihmisiä. Oon miettiny mistä tää kaikki johtuu ja päätynyt monesti samaan vastaukseen: en osaa tulkita kaikkia omia tunteitani (eli suomeksi: olen mies?). Toiset tunnetilat ja ajatukset ovat mulle helppoja tulkita, mutta toiset vaan mahdottomia.
Mä olen hyvä lukemaan ihmisiä, löytämään motiiveja heidän teoilleen ja selittämään heidän toimintaansa. Mulla tulee todella usein semmonen “mä näen sun läpi” -olo, kun esim joku vauhkoaa jostain asiasta, joka loppujen lopuksi ei todellakaan ole se vihan aiheuttamisen syy, vaan taustalla on jotain aivan muuta. Miten se sitten onkin niin vaikeata katsoa peiliin ja onnistua tulkitsemaan ihan vaan niitä omia ongelmia ja tunteita? Ja miksi mun pitää aina yrittää ymmärtää muita ihmisiä, kun en aina ymmärrä itseänikään? Oli kyseessä sitten paras ystävä, Justin Bieberin/Robinin intohimoinen vihaaja, itsemurhapommittaja tai ilkeän kommentin jättänyt anonyymi, haluan ymmärtää, löytää syitä ja selityksiä.
Mulla on ollut elämässä monta sellaista tilannetta, joissa oon toiminu tietyllä tavalla ja vielä tänäkään päivänä en tiedä miksi. Oon vasta viime aikoina lähipiirini kanssa asiasta keskustellessa oivaltanut, että toisille ihmisille tunteista puhuminen on helppoa. Monille onkin siis ihan helppoa kertoa mitä tunteita joku asia herättää tai miltä joku vaikea tilanne tuntuu. Eikö se olekkaan kaikille yhtä vaikeaa kun minulle? Mä olen aivan onneton näissä. En tiedä! En osaa sanoa! En osaa tulkita! Välttelen tilannetta! Apua!
Aivan järkyttävää. Ihmiset hermostuvat ja suuttuvat kun sanon etten tiedä, enkä osaa sanoa miksi. Oon huomannut, että ihmisiltä oletetaan automaattisesti omien tunteidensa lähes täydellistä tulkintaa. Jos et osaa vastata hankalassa tilanteessa kysymykseen “miltä susta tällähetkellä tuntuu”, olet välinpitämätön tai taustalla on jokin muu syy, jota vain peittelet. Ei se välttämättä näin mene!
Yleensä nämä tunnevammat rinnastetaan miehiin, jotka saavat samantien sen kusipään leiman otsaansa, mutta mun on pakko sanoa, että minä kyllä ymmärrän näitäkin tyyppejä. Ystävien miestilityksiä kuunnellessa oon monesti kelaillu kesken tarinaa, että mitäs väärää se mies tossa edes teki. Toki on niitä oikeita idioottejakin, jotka menevät “kaikki hyöty irti” -meiningillä ja välttelevät itsekkäästi the tunnekeskusteluja, mutta varmasti löytyy myös näitä mun kaltaisia “tunnevammaisia kusipäitä”.
Toiset ovat hyviä toisissa ja toiset taas toisissa asioissa. Kaikessa ei voi olla hyvä, näinhän se menee. Siinä missä mesoajat eivät osaa hillitä tunteitaan, minä en osaa kaikkia niitä näyttää tai edes tunnistaa. Elämällä, kokemalla ja harjoittelemalla pystyy kehittymään ja oppimaan itsestään lisää.
Onko tunteettomat yökerhosaalistajat ja keski-ikäiset eronneet “turpakiinni muija” -ukot ainoita jotka ymmärtävät mun niinkutsutun tunnevammaisuuden? Onkohan tälläselle tunnevammaisuudelle joku oikea diagnoosikin olemassa. Tunnistaako kukaan siellä samoja piirteitä? Kuulostiko yhtään tutulta? Onko tunteiden tunnistaminen ja niistä puhuminen teille helppoa?
Tämä
n tekstin kirjoittaminen/julkaiseminen ei ollu mulle helppoa. Itseasiassa mä kirjoitin tämän jo aikoja sitten, mutta nyt vasta julkaisin. Tuli semmonen fiilis, että teiltä saattaisi saada vertaistukea tai vinkkejä jatkoon 🙂 Helpotti jo heti, kiitos!
T.Sara
