Vauvan syntymästä on tänään 3,5 viikkoa. Aika on mennyt uskomattoman nopeasti ja sit samaan aikaan tuntuu kun meillä olis aina ollut vauva. Vanhemmuus on ollut jotenkin niin luontevaa. Mutta kirjoitetaan siitä joskus toisen kerran, keskitytään nyt synnytykseen! Tein muistiinpanoja pian synnytyksen jälkeen ja käytiin Juuson kanssa kaikki läpi tarkasti. Oon yrittänyt kasata tämän vastaamaan mahdollisimman todenmukaisesti mun synnytystä, mutta jossain kohtaa voi olla virheitä (suorastaan ihmettelen jos niitä ei ole). Näin se kuitenkin meidän muistikuvien mukaan meni!

Mun on pakko sivuta alkuun vähän raskautta. Tulin tosiaan raskaaksi viime maaliskuussa ja jo heti varhaisultrassa viikolla 7 kohdussani todettiin olevan väliseinä. Kohtu ei ollut soikea kuten kohdut tavallisesti, vaan Y-kirjaimen/sydämen muotoinen. Jo tässä vaiheessa kuulin ensimmäistä kertaa, että vauva tulee todennäköisesti syntymään hieman ennakkoon, koska kohdussa on sen verran vähän tilaa (turns out, näin ei käynyt :D). Erikoinen kohtuni muoto näkyi vielä kesäkuun ultrassa, mutta sen jälkeen se alkoi venymään ja paukkumaan siihen malliin, ettei väliseinää enää näkynyt.

Syksyllä raskauden viimeiselle kolmannekselle tultaessa todettiin vatsani olevan pienikokoinen. Pienen sf-mitan (kohdun mitta vatsan ulkopuolelta) vuoksi käytiin syksyllä tiheään kontrolliultrissa. Kaikki näytti hyvältä, mutta lapsi kasvoi vaan jostain syystä hitaammin. Syyskuun lopulla vauva myös laskeutui ja kiinnittyi pää edellä synnytysasemiin, jossa hän pysytteli reilut kaksi kuukautta (tätä painavan pään aiheuttamaa paineen tunnetta ei ole ikävä :D).

 

kuva 3.12, mun omana syntymäpäivänä

 

Laskettu aika läheni ja olo alkoi käydä malttamattomaksi ja vähän myös tukalaksi. Vauva oli ollut todella aktiivinen koko raskausajan, mutta nyt potkuissa alkoi olla jo voimaa ihan kunnolla. Kun koko raskauden ajan on hoettu, että hän todennäköisesti syntyy muutamaa viikkoa etukäteen kohdun muodon vuoksi, alkoivat nuo viimeiset viikot matelemaan kahta kauheammin. Lopulta koitti viikko 40, laskettu viikko. Toiveenani oli luonnollisesti käynnistyvä synnytys, joten päätin, että nyt otetaan kaikki konstit käyttöön. Samaan aikaan olin tosi utelias erilaisia synnytyshoitoja kohtaan.

Aloin juomaan vadelmanlehtiteetä ja varasin ajan synnytystä stimuloivaan akupunktioon Organic Spiritille. En ollut koskaan aikaisemmin käynyt akupunktiossa. Mulle pistettiin neuloja ja samalla tehtiin vähän hierontaa ja lantiota avaavia liikkeitä. Hoito oli miellyttävä kokemus, mutta koska kolmeen päivään ei tapahtunut mitään, päätin kokeilla villiä korttia: Hei Babyn tunnetuksi tekemää kiinalaista akupunktiota Töölössä! Hoito oli just sitä mitä mimmit olivat kuvailleet 😀 Heti alkuun paikan omistaja tunnusteli vatsaani ja totesi “kolme päivää”. 2,5h hoidon aikana keho käytiin läpi lautasilla, kaulimella ja kohtalaisen paksuilla akupunktioneuloilla. Sain myös ruokaohjeet kotiin. Tästäkin jäi hyvä ja toiveikas fiilis. Näin jälkikäteen todettakoon, että kolme päivää oli kuitenkin turhan optimistinen arvio, ja hyvä niin. Jos vauva olisi nimittäin syntynyt kolmen päivän päästä, isä ei olisi päässyt synnytykseen mukaan!

Samana iltana tuon akupunktion jälkeen me tultiin molemmat miehen kanssa kipeiksi. Flunssa (ei onneksi korona) raskausviikolla 40+1 oli stressaava kokemus. Lähtökohtaisesti synnyttäminen kipeänä ei takuulla ole mikään kovin miellyttävä kokemus, mutta nyt korona-aikana tämä tarkottaisi vielä sitä, ettei Juuso pääsisi synnytykseen mukaan. Tukihenkilön oli oltava täysin oireeton. Tehtiin B-suunnitelma synnytykseen. Mukaan lähtisi äiti tai sisko. Myös ystäväni Janni ilmoittautui vapaaehtoiseksi. Juuso olisi etäyhteydellä mukana. Viisi päivää meni sairastaessa ja synnytyksen käynnistymistä jännittäessä. Viisi päivää tuntui ikuisuudelta. Lopulta koitti rv 41+0 keskiviikko, ensimmäinen terve päivä. Todettiin, että vaara oli ohi. Nyt hän saisi tulla vaikka heti, ja just niinhän siinä kävikin.

Oltiin käymässä nukkumaan keskiviikkoiltana kun vatsaa kivisti omituisesti. Tuo tunne kesti ehkä 30 sekuntia. Tajusin, että tämä oli ensimmäinen supistus. Olin ihan sairaan innoissani! Supistus ei ollut kivulias, mutta se tuntui erilaiselta kuin mikään aiemmin raskausaikana. Tiesin, että tyypillisesti supistukset ja latenssivaihe voivat kestää etenkin ensisynnyttäjillä pitkiäkin aikoja, mutta jostain syystä mulla oli tosi vahva fiilis siitä, että synnytys oli tosi lähellä. Jotenkin ajattelin, että nyt olisi tosi kyseessä. Ehkä koska oltiin jo näin pitkillä viikoilla enkä supistuksia ollut raskausaikana aiemmin tuntenut. Lisäksi vauva oli ollut jo yli kaksi kuukautta lähtökuopissa kiinnittyneenä, hän oli valmis tulemaan ulos.

 

viimeinen kuva masusta, keskiviikkoiltana

 

Nukuin yön suht normaalisti ja heräsin tuttuun tapaan aamulla viiden maissa vauvan potkuihin. Hän oli aina hereillä tähän aikaan vuorokaudesta. Hetken aikaa makoiltuani aloin tuntemaan taas supistuksia. Niillä oli ihan selvästi alku ja loppu. Latasin puhelimeeni supistusten laskemiseen ja mittaamiseen suunnitellun sovelluksen ja aloin kellottamaan supistuksia. Niitä tuli säännöllisesti 7-10 minuutin välein. Mulla oli ihan sairaan hyvä ja helpottunut fiilis. Osaksi flunssasta selviämisestä ja osaksi siitä, että synnytys oli vihdoin alkamassa. Olin valmis!

Oli torstaiaamu 9.12. Juuso valmistautui työpäivään kotona ja minä rakensin olkkarin sohvalle “latenssipesän”. Kynttilöitä, rauhallista musiikkia ja diffuuseriin lempiöljyä. Kellottelin supistuksia ja kuuntelin musiikkia. Supistukset alkoivat hiljalleen voimistua ja otin sähköimpulsseja alaselkään antavan Tens-laitteen käyttöön. Se jeesasi tosi paljon. Aamulla klo 8 päätin soittaa Naistenklinikalle ja vähän tiedustella, että onkohan siellä tilaa tälle päivälle. Vastasivat, että tilanne muuttuu tunneittain eli mitään ei voida luvata. Ohjeistus sairaalaan lähtemiselle on se, että supistuksia on tullut 2h ajan 5min välein. Naistenklinikalta toivottivat tsemppiä ja suosittelivat suihkua ja kävelyä. Soittaisin uudestaan sitten kun ollaan tuossa 5min tahdissa. Jatkoin sohvalla makoilua ja supistukset alkoivat tihentyä. Päätin mennä suihkuun, mutta päästyäni lämpimän veden alle supistukset loppuivat kuin seinään. Mietin, että olikohan tämä nyt virhe. Pesin tukan ja tulin suihkusta pois. Kiinnitin Tens-laitteen uudelleen, syötiin lounasta ja supistukset tulivat takaisin. Juuso lopetti työpäivän puoleen päivään ja lähdettiin kävelylle. Supistuksia tuli säännöllisesti, välillä piti pysähtyä ottamaan niitä vastaan. 30 minuutin ulkoilun jälkeen päätin, että menen sohvalle makaamaan ja kellotan supistuksia nyt sen 2h ajan, niitä tuli sen verran usein. Lopulta kellotin 3h ajan, kunnes nuo sairaalaan lähdön kriteerit täyttyivät. Osa supistuksista alkoi tuntua jo kivuliailta enkä oikein pärjäisi enää ilman Tens-laitetta.

Kello oli vajaa neljä kun soitin naikkarille. Kuulostin kuulemma varsin hyvinvoivalta, eli voitaisiin olla vielä kotona jos suinkin pystyttäisiin. Vastasin, että asutaan Töölössä suht lähellä sairaalaa ja voitaisiin tulla ihan vaan tsekkaamaan tilanne ja tulla sitten takaisin kotiin. Tämä oli ok. Heitettiin viimeiset jutut sairaalakassiin ja hypättiin autoon. Kirjauduttiin Naistenklinikalle sisään klo 16.30 ja mun olo alkoi olla sen verran tukala, että makoilin odotusaulan sohvilla oudosti sivuttain, osin lattialla ja osin sohvalla. Tens-laite oli mulla edelleen selässä kiinni ja tuntui lievittävän kipua ihan hyvin.

 

Meidän synnytyksen toivelista, joka on käsialasta päätellen kirjoitettu hirveessä kiireessä, hah

 

Kätilö tuli hakemaan meidät aulasta ja tämä sama ihana kätilö oli meillä loppuun asti! Mentiin suoraan tutkimushuoneeseen ja mulle tehtiin sisätutkimus. Kohdunsuu oli 0,5cm auki. Ajattelin, että jestas, tästä tulisi vielä pitkä reissu 😀 Kätilö pyysi meiltä synnytystoivelistan ja luki sen huolella läpi. Hän kommentoi, että kuulostaa tosi hyvältä ja selkeältä. Sitten mut pistettiin KTG-käyrille eli vatsaan kiinnitettiin vöillä laitteita ja sikiön vointia sekä supistusten tehoja tarkkailtiin monitorilta. Moni on sanonut, että tää käyrillä oleminen on ehkä yksi ikävimmistä kohdista synnytyksessä kun joutuu olemaan pitkän aikaa paikallaan supistuskivuissa ja allekirjoitan tämän väittämän täysin. Laitteet tuntuivat kiristäviltä vatsalla ja jotenkin ne ahdistivat mua suunnattomasti. Vauvan liikkeitä haluttiin vielä tutkia tarkemmin eli olin käyrillä melko pitkään, yhteensä 1h 15min. Mietittiin, että mentäisiin kotimatkalla käymään jossain syömässä kunhan päästään käyriltä. Jossain tunnin kohdalla mulle tuli ihan suunnaton ahdistus päälle. Oltiin Juuson kanssa huoneessa kahdestaan. Mun jalat ja kädet vatkasivat tossa vaiheessa hullua tahtia ja itketti. Supistukset alkoivat tuntua tosi kovilta ja epämiellyttäviltä kylkiasennossa. Painettiin sitä punaista hälytysnappulaa ja kätilö tuli huoneeseen irroittamaan laitteet. Kävelin ympäri huonetta ja nojailin milloin mihinkin. Aloin miettimään, että selviänköhän enää kotona, että kannattaako tässä lähteä enää mihikään. Pyysin kätilöltä ulostuslääkettä, koska vatsa ei ollut toiminut hetkeen ja peräaukolla tuntui inhottava paine. Kätilö kuunteli mua hetken ja totesi, että tehdäänpäs uusi sisätutkimus. Tämä paine nimittäin kuulosti siltä kuin synnytys olisi edennyt. Ja niinhän se just olikin. Olin auki nyt 3cm.

Mulla oli toive päästä avautumisvaiheessa ammeeseen, joten kätilö sanoi, että hän pyytää nyt heti ammeen täytettäväksi ja seuraavaksi mentäisiin synnytyssaliin. Kerättiin kamat ja lähdettiin kävelemään salia kohti. Nojailin matkalla seiniin, tuntui että supistuksia tuli ihan koko ajan. Päästiin synnytyssaliin. Se oli iso huone, josta oli pääsy erilliseen “kylpyhuoneeseen”, jossa oli amme. Huoneessa oli tunnelmallisen hämärää. Tuntui jännältä ajatella, että täällä se sitten tapahtuisi (ellei päätyisi sektioon). Saliin päästyämme Juuso lähti siirtämään meidän autoa pitkäaikaiseen parkkiin ja kätilö sanoi, että haluaisi laittaa mut vielä käyrille ennen ammeeseen menoa. Ajattelin, että ei perse, taas käyrille. Tällä kertaa tosin laitteet oli langattomat (ei tarvinut olla paikallaan) ja supistuskivut sitä luokkaa, ettei vatsaa kiristävät kapulat tuntuneet enää missään 😀 Röhnötin jossain tukihenkilölle tarkoitetulla sängyllä ja uloshengittäessä pidin aina niin matalaa ja kovaa ääntä kuin suinkin pystyin. Ammeeseen meno ei tuntunut enää hyvältä idealta. Olin kuvitellut sen miellyttävänä kokemuksena, jolloin saisin lillua lämpimässä vedessä ja ottaisin supistuksia vastaan muutaman minuutin välein. Nyt tuntui, etten hallinnut tilannetta enää ollenkaan ja supistuksia tuli tosi tiheästi. Niiden välillä oli n. 30 sek taukoa, mikä oli kyllä pelastus. Tuon kivuttoman tauon voimin jaksoi yllättävän paljon. Kätilö ja Juuso silittelivät ja kehuivat, miten hyvin olin sinnitellyt, se tuntui ihanalta.

 

Tämä on ainoa kuva synnytyksestä ajalta ennen kuin lapsi on ulkona 😀 Tää on se kohta kun olin ekaa kertaa käyrillä ja alkoi itkettämään ja sit ilmeisesti myös naurattamaan!

 

Mulla oli edelleen pelkkä Tens-laite käytössä ja tuntui ettei siitä ollut enää mitään hyötyä supistuskipuihin. Synnytystoivelistassa olin maininnut, että toiveenani on saada kivunlievitystä tarpeen mukaan. Tähän mennessä en olisi välttämättä mitään vielä kaivannut, mutta nyt oli pakko saada jotain. Pyysin kivunlievitystä ja kysyin olisiko mun mahdollista saada vielä epiduraalia. Eniten tässä kohtaa pelotti se mihin tasoon kipu voi vielä nousta. Tämän vielä kestän, mutta seuraavaa leveliä en välttämättä. Kätilö kommentoi, ettei itse suosittele enää epiduraalia tässä vaiheessa, se saattaisi hidastaa loppua. Mulla oli mennyt niin hyvin tähän asti ja pahin oli jo takana (tykkäsin siitä, että hän haastoi mua, just tätä kaipasin!). Kätilö suositteli ilokaasua ja sitä aloin sitten supistusten aikana hengittämään. 19:45, samalla kun ilokaasu otettiin käyttöön, mulle tehtiin sisätutkimus: 8,5cm auki. Jestas miten nopeasti homma oli edennyt. Edellisestä sisätutkimuksesta (3cm) oli kulunut vain reilu tunti! Ehkä tämä oli nyt palkkioni siitä, että vauva oli kiinnittynyt varhaisessa vaiheessa aiheuttaen jäätävää painetta alapäähäni viimeiset kaksi kuukautta 😀

Vedin ilokaasua sisään niin paljon kuin pystyin ja uloshengityksellä pidin taas niin kovaa ja matalaa ääntä kuin suinkin osasin. Hengitykseen keskittyminen oli ihanaa ja ilokaasu maailman paras juttu, AH!! Supistuksista hävisi kivuliain kohta ja olo oli heti rennompi. Kätilö sanoi, että voisin mennä halutessani ammeeseen synnyttämään, mutta avautumisvaiheessa sinne ei enää oikein ehtisi mennä. Ponnistusvaihe olisi nimittäin lähellä. Olin päässyt ilokaasun makuun ja löytänyt hyvän asennon, tuntui etten jaksanut liikkua enää mihinkään. En vaikka ammeessakin olisi ollut tarjolla ilokaasua. Noin klo 20 eli reilun vartin päästä edellisestä sisätutkimuksesta tehtiin uusi, nyt olin 10cm auki. Olin ajatellut synnyttäväni seisten, mutta nyt kylkiasento tuntui aika hyvältä. Sovittiin, että edetään sillä. Kätilö sanoi, että Tens-laitteessa on olemassa erillinen ponnistusvaiheen ohjelma. Laitettiin se päälle. Sähköimpulssit tuntuivat hyvältä selässä ja yhdessä ilokaasun kanssa ne rikkoivat supistuskipuja.

Jatkoin ilokaasun hengittämistä, Juuso ja kätilö tsemppasivat vieressä. Kätilö ehdotti josko haluttaisiin laittaa musiikkia soimaan, sekin oli lukenut toiveissamme. Ensin ajattelin, että onkohan se nyt tarpeellista, mutta Juuso pisti matkakaiuttimesta tutun listan päälle, ja se oli ihanaa. Tunnelma oli jotenkin ihanan lempeä ja rauhallinen. Jotenkin sitä aina on kuvitellut, että synnytyksen aikana huone on jengiä täynnä, mutta tässä me vaan istuttiin hämärässä kolmestaan ja rupateltiin niitä näitä supistusten välissä. Kätilö sanoi, että lapsivedet eivät ole vielä menneet ja sikiöpussin kalvot voitaisiin halutessani puhkaista. Hän ei ehkä puhkaisisi niitä, koska synnytys on edennyt niin hienosti tähän mennessä. Keho on jostain syystä pitänyt kalvot ehjinä, joten ehkä olisi syytä olla koskematta niihin. Kalvoja ei puhkaistu.

 

Tää kuva on jo synnytyksen jälkeiseltä päivältä

 

Jossain kohtaa uloshengityksen kohdalla kroppa alkoi kramppaamaan ja kouristelemaan. Tunsin selvästi miten keho alkoi puskemaan vauvaa ulos. Mulla ei missään vaiheessa tullut sellaista “ponnistamisen tarvetta”, josta paljon puhutaan. Mä vaan hengittelin syvään, annoin kehon tehdä mitä se halusi ja myötäilin liikkeitä. Koska puudutuksia ei ollut tunsin tismalleen mihin suuntaan vauvaa piti avustaa ja puskea. Kätilömme tokaisi jossain kohtaa, että katsokaapas tänne alas kun kalvopussi syntyy. Ajattelin ensin, etten kyllä halua nähdä yhtään mitään, mutta sitten uteliaisuus otti vallan ja vilkaisin 😀 Se tosiaan näytti siltä kun synnyttäisin ilmapalloa, haha. Ihan hullua! Jostain luin jälkikäteen, että sikiöpussissa synnyttäminen voi olla kivuttomampaa kuin synnyttäminen vesien menon jälkeen. Tässä voi tosiaankin olla perää, en oikeastaan kokenut synnytystä missään vaiheessa toivottoman kivuliaana, melko maltillisesta kivunlievityksestä huolimatta.

Sitten tuli vaihe kun kätilö ilmoitti hälyttävänsä apuun toisen kätilön, jotta saadaan syntymäaika ylös. Tunsin valtavaa helpotusta. Kohta meidän vauva olisi täällä! En muista, että olisin rehkinyt pään synnytystä, se oli jotenkin yhtäkkiä ulkona (voi olla, että pussi jeesasi). Heti kun pää oli syntynyt, sikiöpussi hajosi ja lapsivedet valahtivat pöydälle. Kun pää oli ulkona, kätilö totesi että voin odottaa seuraavaan supistukseen tai vaan ponnistaa vauvan ulos nyt heti. Ajattelin, etten jaksa tässä mitään supistuksia alkaa venailemaan ja ponnistin vaan loputkin vauvan kropasta ulos.

Kello oli 20:29 ja meidän vauva oli syntynyt 14 minuutin ponnistusvaiheen päätteeksi. Miten ihanaa oli kuulla se itku ja saada hänet rinnalle. Hauskaa tässä on se, että mulla oli edelleen ne samat vaatteet päällä, joissa olin sairaalaan tullut. Vauvaa oltiin ojentamassa mulle ja sanoin, että apua odottakaas kun mä riisun tän paidan eka et tää on uusi, en halua sotkea tätä 😀 Kummasteltiin ja itkettiin. Juuso leikkasi napanuoran ja vauva etsi tietään rinnalle. Hän oli pieni ja täydellinen: 2,7kg ja 48cm. Hän sai Apgar-pisteitä 10 ja 10. Siinä me oltiin yhdessä kaikki kolme, meidän pieni perhe. Kätilö otti meistä ryhmäkuvan. Oltiin ajateltu, että taltioidaan paljon kuvia ja videoita muistoksi synnytyksestä, mutta jotenkin siinä rytäkässä kaikki vähän unohtui. Mä en edes tiennyt missä mun kamat saatika puhelin oli, hah.

Kätilö tarkisti alakerran ja ilmoitti, että virtsaputkeen oli tullut 3cm repeämä ja emättimen pohjaan joku pieni ruhje. Muutaman tikin saisin, mutta sitä ennen pitäisi synnyttää istukka. Ja tämä on se vaihe kun “ongelmat” alkaa. Ja oikeasti ei mitkään valtavat ongelmat, mutta ekat vastoinkäymiset. Pakko sanoa, että tässä kohtaa kun vauva oli sylissä, millään ei ollut enää mitään väliä. Kaikki oli mennyt hienosti ja tätä hetkeä varten oltiin tsempattu.

 

Tässä olin just tullut leikkaussalista meidän perhehuoneeseen, jossa Juuso ja vauva odottivat mua <3

 

Usein sanotaan, että istukan synnytys on se helpoin osuus. Mun kohdalla ei ollut. Istukka ei meinannut tulla ulos millään. Sitä yritettiin runnoa ulos painelemalla kohtua eri lääkärien ja kätilöiden toimesta. Hengitin edelleen ilokaasua, joten tää ei oikeastaan sattunut. Tuntui vaan epämukavalta. Mulle annettiin kohtua supistavia lääkkeitä suoneen ja kokeiltiin vaikka mitä, mutta mikään ei auttanut. Istukka oli tiukasti kiinni. Kun synnytyksestä oli kulunut suunnilleen 1-1,5h, ja verta oli vuotanut istukka casen aikana litran verran, tehtiin päätös, että istukka pitäisi irrottaa leikkaussalissa. Vauva Juusolle ja meitsille leikkaussalin kamat päälle. Sanottiin heipat ja mut kärrättiin pois. Mut nukutettiin ja istukka kaavittiin ulos. Se oli ollut kolmesta eri kohdasta kiinni ja oli muutenkin joku mutaatioversio. 370g painava istukka lähetettiin patologille tutkittavaksi, sen verran erikoinen se oli. Epäilivät, että istukka on voinut olla syynä myös vauvan pienikokoisuuteen. Nukutuksen yhteydessä sain myös tikkaukset alapäähän, mikä oli mahtavaa. Ei tarvinnut olla hereillä!

Heräilin leikkaussalista lämpöpeitteiden alta pienessä pökkyrässä ja mulla oli tosi onnellinen olo. Mietin kaikkea mitä just oli tapahtunut. Kohta pääsisin Juuson ja vauvan luokse. Kohtua tultiin painelemaan vielä muutamia kertoja ja joka kerta verta pulppusi ulos. Mua tarkkailtiin jonkun aikaa heräämössä. Olin menettänyt 2,4l verta, joten veriarvot olivat suht matalalla. Lääkäri kertoi, että raskaana olevien kehot ovat valmistautuneet synnytykseen ja verenmenetykseen. Minut operoinut lääkäri kertoi, että jos hän itse olisi nyt menettänyt saman verran verta, hän olisi todennäköisesti kuollut. Raskaus on ihmeellistä!

Jos vauvan syntymä oli ihana hetki niin toinen ihana hetki oli se kun klo 01 pääsin perhehuoneeseen miehen ja vauvan luokse. Siellä he odottelivat mua sängyllä makoillen. Vauva oli Juuson rinnalla rauhallisena ja edelleen aika punaisena 😀 Itkettiin ja fiilisteltiin kaikkea mitä tänään oli tapahtunut. Sain iltapalaksi jogurttia ja mehua. En nukkunut koko yönä. Tuijotin ja silittelin vaan vauvaa ja kirjottelin viestejä läheisille keskellä yötä. Oltiin osastolla yhteensä neljä vuorokautta hyvässä hoidossa. Tästä jäi niin lämpimät muistot. Me opeteltiin elämistä vauvan kanssa ja henkilökunta auttoi kaikessa. Vauvan sokereita tarkkailtiin tiuhaan ja hänelle tehtiin erilaisia kokeita. Pää käytiin myös lastensairaalassa ultraamassa, kuten ilmeisesti nykyään tapana on alle 3kg kokoisina näillä viikoilla syntyneiden kohdalla (ainakin näin meille sanottiin). Kaikki oli kunnossa ja me päästiin lopulta maanantai-iltana kotiin! 🙂

 

Pieni Käpy <3

 

Synnytyksestä jäi mulle tosi ihana kokemus. Kaikki meni niin hyvin, en olis voinut toivoa parempaa. Ehdittiin tosiaan olla Naikkarilla neljä mokomaa tuntia kun hän oli jo ulkona. Erityiskiitos meidän ihanalle kätilölle Vilmalle, joka kuunteli ja kunnioitti meidän toiveita ja pysyi hurjan tsemppaavana <3 Kiitos myös Naistenklinikan osasto 52:n henkilökunta, meillä oli ihanat neljä päivää perhehuoneessa teidän hyvissä hoivissa! <3

Ps. Pakko sanoa et hetken mietin et kannattaako tällaista onnistunutta tarinaa jakaa. Et luokohan tällaiset paineita tai satuttaako sellaisia, joilla on ollu vaikeampia synnytyksiä. Mutta sit mietin et hitsi, hyviä synnytystarinoita tarvitaan siinä missä niitä vertaistukea tuovia hankalampiakin <3 En todellakaan ota näin hyvin sujunutta synnytystä itsestäänselvyytenä. Valtavan kiitollinen tästä kokemuksesta.

 

 

xx Sara

Tags:
,

 

Todellinen odotusaika on täällä. Jestas, että voi aika mennä hitaaaaaasti. Viimeinen viikko on tuntunut kuukaudelta (tai kahdelta). Joka ikinen ilta nukkumaan mennessä mietin, että hihii synnytys voi alkaa vaikka tänä yönä (ei ikinä ala). Ja joka aamu mietin et onkohan tänään the päivä (ei ole). En normaalisti ole kontrollifriikki, mutta sellainen musta on tässä kovaa vauhtia kuoriutumassa 😀 Tää epätietoisuus on harvinaisen turhauttavaa. Kertokaa joku nyt pliis, että syntyykö hän huomenna, vai kuukauden päästä? Olispa päivämäärä tiedossa.

38 viikkoa täynnä ja tasan kaksi viikkoa jäljellä laskettuun aikaan. Vatsa on kasvanut viime viikkoina selvästi, mikä on ihan loistava juttu. Ollaan koko syksy ravattu pienen sf-mitan (vatsasta kohdun kohdalta, ulkopuolelta otettu mitta) ja vauvan pienen painoarvion vuoksi kontrolliultrissa. En ole näistä ihan hirveästi ottanut stressiä, sillä uskon vahvasti siihen et geneettisillä tekijöillä on iso vaikutus. Ollaan molemmat miehen kanssa melko pienikokoisia ja oon itse syntynyt viikko lasketun ajan jälkeen 2,8 kiloisena. Eli käytännössä ollut näillä viikoilla about samankokoinen kuin meidän vauva nyt on. Mutta tietty hyvä kun tietoa on saatavilla ja tilannetta seurataan tarkasti. Oikeastaan ainoa mikä mua vähän stressaa on se, että napanuora olisi solmussa. Istukka nimittäin toimii erinomaisen hyvin ja virtaukset on napanuorassa kunnossa, mutta vauvan kasvu vaan jostain syystä droppailee. Huomenna taas kontrolli, kuvataan napanuorta tarkemmin ja tehdään uusi painoarvio. Tällä kertaa uskon sen olevan käyrillä, mutta jos yhtään vaikuttaa siltä, että vauvan on parempi kasvaa vatsan ulkopuolella niin sitten savustetaan ulos käynnistyksellä!

 

 

Mä oon voinut viime aikoina tosi hyvin. Väsymystä, kolotuksia ja paineen tunnetta joo, mutta nää on melko pientä. Hidas ja vaappuva kävelytyyli on uusi normaali. Eilen mietin, että osaankohan koskaan enää kävellä normaalisti vai onkohan tää jäänyt jo lihasmuistiin, heh. Vauva on ollut kiinnittyneenä syyskuusta alkaen ja matalalla roikkuvaan päähän on tottunut. Käpy-vauva on edelleen sairaan aktiivinen. Vauvan loppuraskauden massakausi ja lihasmassan kehitys ovat tehneet yöllisistä bileistä hieman kivuliaampia. Oon alkanut paketoimaan itseni iltaisin useampaan tukityynyyn ja saanut tällä konstilla tuettua vatsaa ja kylkiä äkkiliikkeiltä. Yöt sujuvat vaihtelevasti, välillä nukun läpi yön, välillä herään 8 kertaa. Toisinaan on vaikea nukahtaa ja tyypillisesti heräilen aamuyöstä vauvan kanssa samaan aikaan. Öisiä univelkoja oon kuronut kiinni päiväunilla ja nukkumalla pidempään aamulla. Ihanaa kun tähän on mahdollisuus!

Loppuraskauden harrastukset: hieronnat ja vesijuoksu 😀 Ja raskausjooga (lue erilaisissa lepoasennoissa hengittelyä), sitä oon tehnyt myös säännöllisesti. Vedessä lilluminen ja sen aikaansaama keveys kehossa tuntuu ihan sairaan ihanalta. Kaikki paine ja liitoskivut katoaa aina vedessä. Olis täydellistä päästä veteen myös avautumisvaiheessa, mikäli sellainen mahdollisuus aukeaa! Löytyykö sieltä kokemuksia tästä?

Oon yrittänyt parhaani mukaan nauttia loppuajasta. Sopinut viikoille lounastreffejä, kävelylenkkejä ja kaikenlaista tekemistä niin et aika kuluisi nopeammin, heh. Ja muutenkin kiva nähdä kaikkia ennen kun sit kuplaudutaan joulukuuksi kotiin! Tää loppuraskauden joutilaisuus on ollut samaan aikaan aivan ihanaa ja jotenkin hankalaa. Pystyn tämmöseen rentoiluun kun lähden lomalle tai oon kesällä mökillä mut marraskuussa kotona tää on ihan erilaista. Oon nauttinut keskellä päivää varatuista hieronnoista ja päiväunista, mut samaan aikaan kalvaa semmonen pieni syyllisyys siitä et jotain hyödyllistä vois tehdä. Et pitäiskö sittenkin ottaa töitä vastaan, vielä kerkeäisi. Samaan aikaan tiedän et lepo tekee keholle hyvää ja nyt jos koskaan kannattaa nauttia tästä kun ollaan vielä kotona kahdestaan ja päivät voi täyttää omilla jutuilla, itseen keskittyen. Kai tää vaan kertoo siitä, että oma arki on normaalisti aika suorituskeskeistä. To do -listojen suorittamisesta tulee hyvä ja aikaansaava olo, mikä on tosi ok, mut sit kun olis levon vuoro niin onkin vaikeampaa. Tuntuu et lepo pitäisi jotenkin “ansaita” ja vapaapäivien eteen pitäisi sykkiä hommia. Ja jotenkin ajattelen et tämmönen vapaa kuukausi ennen vauvan tuloa olisi hyväksyttävää jos olisi oikeasti vaikea tai raskas olla. Ihan typerä ajatus.

Yksi teistä ehdotti sellaisen lempeän to do -listan kasaamista loppuraskauden hitaasti mateleville päiville. Semmonen missä on kaikkia kivoja nautinnollisia juttuja, ei ollenkaan mitään hyödyllistä tai tehokkuuteen tähtäävää. Pelkästään asioita, joista nautin. Kävin heti listan kimppuun!

 

 

Loppuajan oireina on ollut jatkuva jano. Oon palannut myös alkuraskauden ruokavalioon eli pieniä annoksia tiheämmin. Alaselkä on kipeä jos päivään on kuulunut ulkoilua/kävelyä. Tukivyöllä ja hyvillä kengillä jaksan yhtä soittoa Töölönlahden ympäri, mutta se alkaa olla aika maksimi. En edelleenkään ole varma onko mulla ollut harjoitussupistuksia. Joko ne on niitä, tai sitten menkkamaisia ja säteileviä liitoskipuja yhdistettynä liikkuvaan ja paljon potkivaan vauvaan. Mahdotonta sanoa. Vatsa on kaiken aikaan pinkeä ja kovettuu välillä kahta kauheammin. En ole varma et johtuuko tämä vauvan liikkumisesta vai supistuksista.

Sairaalakassi pakattu, eväät hankittu ja toiveet synnytystä varten rustattu lapulle. Täällä alkaa olla valmista. Niin, että saa tulla jo! Tai tuu sit just kun on sopiva, kyllä täällä vielä hetki maltetaan odotella <3

Psst. Löytyykö siltä puolelta ruutua samassa jamassa olevia? Millaisia fiiliksiä?

 

kuvat: Johanna Rontu

 

xx Sara

Tags:

 

Syyspukeutuminen on vaatinut kasvavan masun kanssa pikkusen enemmän luovuutta kuin aikaisempina vuosina. Onneksi mun vaatekaappi on täynnä oversized yläosia – vatsa on mahtunut niihin mainiosti. Farkkuja ja normaaleja housuja oon pystynyt vielä pitämään kun oon viritellyt ponnarivenytyksiä vyötärönapeille. Sit tietty mekot ja venyvät hameet ovat olleet pelastus. Näiden lisäksi äitiystrikoot ja nuo alla näkyvät vaaleat äitiyshousut ovat olleet mulla kovassa käytössä!

Tällaisia lookkeja on mahtunut syksyyn!

 

 

xx Sara

Tags: