Name-dropping, YES! 18 April, Apr 2013 - 10:31

Aikakaudemme ehdottomasti coolein väestöryhmä: name-droppailijat. Olen tullut siihen tulokseen, että tämä kirjava joukko koostuu todella erityyppisistä ihmisistä. On nuoria, vanhempia, työssä käyviä, himassa lorvijoita… you name it (name-droppailija varmaan nimeäisi jonkun). Yhdistävät tekijät ovat itsestään puhuminen, nimillä loistaminen, totisuus ja huono tilannetaju.

Jos termi ei auennut niin valaistaampas hieman. Name-droppailijat ylpeilevät arkikielessään runsaalloisesti julkisuuden henkilöillä, joita he “tuntevat” ovat tavanneet tai olleet samassa tilassa jne. Tähänhän syyllistyy varmaan kaikki, mutta nyt puhutaan niistä, joilla nimiä tipahtelee huomaamatta melkein joka lauseessa ja omaa itsetuntoa pönkitetään menestyneiden ihmisten tai julkisuudessa esiintyneiden ihmisten kautta. Sen sijaan, että hommaan suhtauduttaisiin huumorimielessä: “hei arvaa kuka oli samassa junassa!!”, name-droppailija ilmaisee asian tosissaan: “no kyllä mä sen tiedän, mehän nyt ollaan oltu samassa junassaki jne”.

Mun sanastossa name-dropping -kohteen ei oo pakko olla edes julkisuuden henkilö, voi myös “ylpeillä” sukulaisillaan/tuttavillaan. Perinteistä on kääntää keskustelu itseensä tyylillä “Ai missä sä olit lomalla? Ai olit, joo mun isän enon vaimokin on käyny just siel New Yorkissa”.

Mä pidän ihmisistä ja musta on aivan mahtavaa tutustua uusiin tyyppeihin, mutta tää. Ai jumankekka kun nään punaista joka kerta. Kulttuurialalla opiskelu on välillä yhtä tuskaa näiden tapausten takia 😀 Stereotypisen kultturellit hienostoihmiset ylpeilevät tärkeinä valkoisissa housupuvuissaan kaikenmaailman taidesäätiöiden hallitusten jäsenten nimillä (huom arvonimi pitää aina muistaa myös ilmoittaa etuliitteenä, mielellään sivulauseessa vielä droppauskohteen graduaihe yms) ja taiteilijoilla, joita kukaan muu ei suunnilleen tiedä. Cool!

Klassikkojahan ovat nää “ollaan oltu bilettämässä sen ja sen puolijulkkiksen viereisessä pöydässä”. En kiellä, tämmösen mäkin varmasti kertoisin eteenpäin: Arvaa kuka istui viereisessä pöydässä!! Aito droppailija vaan osaisi kääntää sen taas arkipäiväisen cooliksi ja totiseksi: “no ketäs meitä nyt oli…” Hetihän se on siistimpää kun facebookkiin ilmestyy kuva missä kemutetaan julkkiksen kanssa sen sijaan, että siinä oliskin vaan naapurin Esko, vaikka Epi oliskin kuinka hyvä tyyppi tahansa! Täähän on ihan itsestäänselvä juttu, mutta mistä se johtuu? 

Tuleeko susta parempi ihminen jos sedän koiran mies on vilahtanut telkkarissa? Voihan julkisuus. Mitä mieltä te yleensä ootte tästä tänpäivän julkisuushavittelusta, ja tästä “pakko päästä eroon tavisleimasta ja lähdempäs turhaan tosi-tv -ohjelmaan, jotta musta tulee tunnettu” -meiningistä? Julkisuus on tosi hyvä asia monella alalla. Esim artisti menestyy, näyttelijä saa lisää näkyvyyttä ja pääsee etenemään suurempiin juttuihin, bloggaaja saa isommalla yleisöllä suurempia mainos- ja yhteistyödiilejä ja pääsee näin toteuttamaan niitä omia intressejään. Näissä kaikissa on kokoajan taustalla se intohimo omaan tekemiseen eli itse työhön. Julkisuus on siis loistava väylä monissa ammateissa, mutta uskallan väittää, etteivät monet julkisuushaluiset ensimmäisenä ajattele sitä. Nimenomaan tämä “väkisin julkisuuteen (jossei muuten niin alasti) ilman päämäärää, kunhan naamani tunnetaan” -meininki on mietityttänyt itseäni aina.

Miten teillä? Heittäkää ajatuksia!

Ps. Älkääs ottako tätä niin kauhean vakavasti! 😀 Vastapainoksi julkkistilityksille tän päivän spurguvivahteinen ja epämenestyvyyttä henkivä asu

pipo Cubus, takki Gina Tricot, housut ja farkkupaita H&M, college Selected Femme, nilkkurit Dinsko, Reppu Cheap Monday

T.Sara

Spice up your life: paksupohjaiset tennarit 17 April, Apr 2013 - 10:49

Tämmöset tossut löytyvätkin jo mun pukeutumishistoriasta. Jos en väärin muista niin kyseessä oli kolmas luokka ja kengännumerona 33.

Meikkaamisen sain aloittaa vasta kutosluokalla, mutta pukeutumisestani oon saanut päättää jo ihan pienestä asti. Ja oi kyllä, ihan luokkakuviin asti. Heti muistuu ala-asteen ekoilta luokilta semmonen kuva, jossa kaikilla on ne äidin pukemat pooloneuleet ja niiden päällä ruutumekot ja sen sijaan meikäläinen, marraskuun puolessa välissä, saapuu kuvausmestoille hyvillä prosenteilla juuri toteutetusta etelänmatkasta inspiroituneena rantakietaisuhameessa, oranssissa topissa ja keltainen lei pyöritettynä pikkumyynutturan ympärille 😀 TOIMII!! Näissä keisseissä olisin todella toivonut vähän vapauksieni rajoittamista, mutta kyllä mä silti oon ihan kiitollinen haha. Suurin arvostus nousee vanhemmilleni, jotka ovat varmasti saaneet jäätävän määrän paheksuvia katseita: “kamalaa kun lapsen on annettu pukea jalkoihin eripari kengät ja päähän räikeä lierihattu”. Mutta se oli iso juttu mulle! Edelleen muistan miten coolilta ne vaatteet mun omissa silmissä näyttivät ja miten itsevarmana mä niissä käppäilin Lahden keskustassa.

Lueskelin pienenä jo muotilehtiä ja ihailin MTV:n musiikkivideoiden vaatteita. Kierreltiin äidin kanssa aina kirppareita ja bongailin silmä kovana löytöjä. Varmaan kovin kirppislöytö ikinä oli paksupohjaiset, lähemmäs 10cm:n paksuiset “spaissarikengät” ja vielä oikeaa kokoa! 50mk luki hintalapussa ja ei muuta kun äidin taivuttelu ja kiljuen kassalle. Huone oli jo tapetoitu spaissarijulistein, ainoastaan kengät puuttuivat Emma-lookistani 😀 Olin niin onnellinen!

Mun kasvupyrähdys on ajoittunut johonkin yläasteelle ja olin koko ala-asteen ihan tumppi. Eka paikka jokaisessa luokkakuvassa, rasittavaa nostelua välitunneilla ja vakiintunut lempinimi: pätkä. Nää kengät a) pönkittivät pituuden heikentämää itsetuntoani b) mahdollistivat lintsi-luokkaretkillä muutkin laitteet kun karusellin c) no olivat vaan aivan törkeen kovat!! 

Paksupohjaiset kengät ovat siis olleet iso ja iloinen juttu pikkusaran elämässä. Päätin fiilistellä menneitä ja ostin H&M:ltä samanhenkiset ysärikengät (tosin huomattavasti matalemmat ja hyvä niin) tuomaan hyviä muistoja mieleeni 🙂

Löytyykö muiden historiasta spaissarikenkiä? 😀

T.Sara