LIFTAAMASSA?! 03 September, Sep 2015 - 06:00

*Kaupallinen yhteistyö: Novelle

?Elämää kannattaa nauttia ahnain kulauksin, eikä jättää muuten vain kulumaan. Joka päivä näyttää vähän erilaiselta, kun siihen oikein asennoituu. Juuri tästä asenteesta on kyse Novellen Elämän Janoon -haasteessa. Se vie monenlaisiin paikkoihin ja yllättää uudenlaisilla sisällöillä ? kuten vaikkapa tällä.?

Novelle tosiaan haastoi minut kokeilemaan uusia asioita. Sellaisia asioita, jota en vaan normaalisti tekisi. Voin kertoa, näitä ei todellakaan ollut helppo keksiä. Asioita pohtiessani mietin kaikkea aina laskuvarjohypystä jenkkifutisharkkoihin ja sukelluskurssista telttailuun. Totuushan on, että voisin toteuttaa edellä mainituista kaikki. Jotain muuta… 

Olipa kerran elokuun ensimmäinen tiistai. Tiistai, jolloin oli määrä tapahtua jotain kreisiä. Se jokin oli myös tunkeutunut useampana yönä uniini, piinaten mökillä vietettyä loppulomaani. Hitto soikoon, tänään on se päivä. Tänään liftataan! APUA, APUA ja APUA!

Aamupuuron jälkeen aloin askartelemaan. Kunnon liftarilla on määränpääkyltti, tietysti on! Tosin tätä kuvaa nyt katsoessani voin vain todeta, ettei kyltin sanoma ole tietä ajaville autoilijoille kyllä mitenkään voinut välittyä. Note to self: jatkossa isompaa fonttia. Kyltissä lukee siis “Kotka (olen vaaraton)“. Säälipisteitä ajatellen piirsin mukaan vielä yksinäisen näköisen hymiön.

Sitten ei muuta kun matkalaukun kanssa mökkitien varteen. Kädet täristen kyltti esiin, peukku pystyyn (tämä oli se haastavin kohta) ja mahdollisimman ystävällinen virne kasvoille.

Nöyryytyksen multihuipentuma: ohi ajavat ja pitkään tuijottavat autoilijat. Kamalaa! 😀 Ottakaa minut kyytiin! Uskottelin itselleni, etteivät he ole varmaankaan matkalla Kotkaan. Toisaalta, en minäkään ole koskaan ottanut liftaria kyytiin. Päätin, että seuraavalla kerralla muuten aivan varmasti otan. Ihan sama mihin suuntaan hän olisi menossa. Ajan vaikka Mikkeliin jos on tarvis.

Siinä peukku pystyssä seisoessani aloin pohtimaan, että mikähän olisi pahinta mitä voisi käydä. Olin kyllä kelannut tämän läpi mielessäni jo 200 kertaa ennen tätä päivää, mutta tässä tienposkessa seisoessani se vasta realisoitui. Pahinta olisi tietysti joutua murhaajan kyytiin, ja sehän olisi siis erittäin todennäköistä tällä haminalaisella mökkitiellä, tiistaipäivänä kello 12. Seuraavaksi pahinta olisi jos ohi ajaisi joku tuttu tai puolituttu! Joku lukiokaveri tai vanha luokanopettaja, jauzaa, empä tullut ajatelleeksi! Entä jos kuski onkin joku kaahailija, vihaan kaahailijoita!! Tai mitä jos viereen pysähtyykin juuri kortin saanut teinipoika, joka yrittää iskeä? Tai entä jos päädyn autoon, jossa on kuskattu likaisia ja märkiä koiria. Mieleeni muistui vaarin vanhan metsästyskoirien kuskausauto, se haisi aina ihan järkyltä.

Kesken koira-automuisteluita henkilöauto lähenee hiljaa mutkan takaa ja lopulta pysähtyy eteeni. Sydän hakkaa. Kuski kurottuu avaamaan etupenkin oven ja huikkaa: “hyppää kyytiin”. Kuski varmaankin näkee jättimäisen matkalaukkuni ja nousee autosta. Hän tervehtii minua ja avaa takaluukun. Taksifiilis. Nopea pikatsekkaus takakonttiin murhavälineiden varalta. Ei puukkoja eikä jätesäkkiä. Sen sijaan marjanpoimija ja kalastusvälineitä, niillä tuskin kovin pahaa jälkeä saa. Seuraava paniikki, istunko eteen vai taksimaisesti taakse? Päätöksiä!?! Päätän mennä tuttavallisesti eteen.

Ensivaikutelmalta mies ei ole murhaaja eikä kaahari. Autossa ei myöskään haise märältä koiralta.”Vai oot siä Kotkaan matkalla“, hän kysyy kun taittelen Kotka-kylttiä käsilaukkuuni. Sen sijaan, että kertoisin tekeväni liftaamisesta juttua blogiini, ja joutuisin pahimmassa tapauksessa selittämään mikä blogi ylipäätään on, päätän ottaa huomattavasti viileämmän linjan ja kerron olevani vain kyytiä ja kokemusta vailla. Mukavan oloinen mies hymähtää ja kertoo liftanneensa myös nuorempana. Se oli kuulemma yleistä silloin. Juteltii niitä näitä viileästä kesästä ja marjojen poimimisesta. Paikallisradion soittaessa Ronan Keatingia onnistutaan löytämään yhteisiä tuttaviakin (ei varsinainen yllätys kun kotkalaisista sukujuurista puhutaan), joskin hyvin kaukaisia sellaisia.

Mies lupautuu jättämään minut Prismalle, josta pääsen matkalaukkuineni kätevästi Helsinkiin. Se kuulostaa erittäin hyvältä. Matka sujuu hyvin leppoisasti, mutta kun Prisman pysäkki häämöttää edessä, tulee hassu olo. Tästäkö minä vaan lähden, että kiitos ja morjesta. Tekisi mieli antaa miehelle kiitokseksi jotain, mutta matkalaukussani ei kerta kaikkiaan ole mitään muuta kuin likaisia vaatteita kahden viikon ajalta. Kerron tämän miehelle, ja hän hymähtää. Sanoo, että ilo on hänen puolellaan. Niin paljon tulee kuulemma ajettua yksinään, että mukava kun on välillä matkaseuraa. Aww!

Kiitän tuhannesti ja mietin hetken pitäisikö nostaa käsi high fiven merkiksi, mutta perun ideani viime hetkillä (thank god). Noukin matkalaukkuni takaluukusta ja vilkutan vielä viimeisen kerran. Tuntuu haikealta ajatella, etten varmaankaan koskaan tule näkemään miestä enää. Tuntuu myös hassulta ajatella, että bussipysäkillä seisovat ihmiset varmasti kuvittelevat jonkun perheenjäsenen heittäneen minut juuri pysäkille. Hihii, eipäs ollutkaan perheenjäsen! Tekisi mieli kertoa heille, että liftasin tähän, mutta kuinkas urpolta se taas kuulostaisi 😀 Möläyttelyn sijaan jään fiilistelemään äsken tapahtunutta. Nyt voin sanoa, että olen liftannut, ja se on aika siistiä se. Kiitos mukava mies kun otit minut kyytiin!

Kampanja jatkuu, käy tsekkaamassa Novellen sivuilta mitä aion tehdä seuraavaksi! Stay tuned! 

xx Sara