Kun kaikki ei olekaan ok 05 June, Jun 2016 - 09:48

Kaksi viikkoa sitten se alkoi. Outoja sairaskohtauksia, joihin ei meinannut löytyä syytä. Kohtauksista palautuminen vei päiviä. Ravasin lääkärillä ja labrassa harva se päivä kuuntelemassa lausuntoja siitä, kuinka kaikki on kunnossa. Kropassa ei ollut mitään vikaa. Epäiltiin stressiä tai alkavaa norovirusta. Tai ehkäpä vain kuvittelin kaiken pääni sisällä? Aloin jo epäilemään itseänikin. Lähtikö jalat todella alta, ja olenko varma, että menetin näkökykyni?

Olen pysynyt terveenä lähes koko ikäni. Kausisairastelua ja pieniä leikkauksia lukuunottamatta olen ollut terve kuin pukki. Jos jotain on käynyt, sille on aina ollut selitys. Nyt sitä selitystä vaan ei ole tarjolla. Ja juurikin tuo epätietoisuus on tällä hetkellä pahinta mitä tiedän.

Viimeisin kohtaus iski perjantaina, ja nyt kaksi päivää myöhemmin olen vihdon tavoittanut ne lääkärit, jotka ymmärtävät minua ja oireitani. Keskustelu oikeiden ihmisten kanssa on helpottanut ihan hirveästi. Diagnoosi ei ole vieläkään selvillä, mutta suunta on oikea, ja pelkästään tämä tieto tuo ilon kyyneleet silmiini.

Vaikka nämä kuluneet alkukesän kaksi viikkoa ovat olleet ihanaa aikaa, olen kulkenut pää sumussa. Vaikka ympärillä on ollut maailman paras tukiverkko, josta en voisi kiitollisempi olla, on ollut vaikea keskittyä tai iloita aidosti yhtään mistään. Tänään kuitenkin päätin etten aio päästää tätä tilannetta enää pääni sisälle. Päätin etten aio enää pelätä. 

Miksi kerron tätä teille? Siksi, ettei päässä ole hetkeen pyörinyt mitään muuta, enkä jaksa teeskennellä. Harvemmin jaan blogissa mitään näin yksityistä eikä minun ollut alunperin tarkoitus tehdä sitä tälläkään kertaa, mutta nyt halusin. Ehkä tästä on apua samassa tilanteessa eläville. Tai ehkä tämä toimii muistutuksena elämän aavistamattomuudesta. Käänteitä tulee, mutta niistä selvitään oikealla asenteella. 

xx Sara