Helmikuun ensimmäisen iloja

 

Jazzi soi kodin molemmissa huoneissa. Kaiuttimet on synkronoitu yhteen, välillä ne toimii, välillä ei. Tänään näyttää toimivan. Pilviverho on niin ohut, että taivas näyttää miltei siniseltä. Isomaija on tehnyt ryhtiliikkeen pohjalla käytyään. Muutaman päivän tehokastelu ja se suorastaan säteilee ikkunalaudalla. Kurottelee raidallisia lehtiään elinvoimaisena. Jos sillä olisi suu, se takuulla hymyilisi. Ehkä se aistii, että tänään alkoi helmikuu.

Mä en ole pitkään aikaan kirjoittanut. En blogiin, enkä mihinkään muuallekaan. Tekstin tuottaminen tuntuu hankalalta. En tiedä johtuuko se siitä, että nykyään kuuntelen kirjoja lukemisen sijasta vai että elämässä ei tapahdu tällä hetkellä ihan kauheasti. Vaikka toisaalta tapahtuu. Kyllä me kaikenlaista puuhataan. Kyse on ehkä pikemminkin niistä elämän suuremmista päätöksistä, ne junnaa paikoillaan. Elämää varjostaa huoli tulevasta: korona, yt-neuvottelut, epävarmuus. Mä en ole koskaan ollut se tyyppi, joka epäröisi päätöksissä tai tuntisi näin kovaa huolta tulevasta, mutta viimeisen vuoden aikana oon löytänyt myös tämän puolen itsestäni. Toisaalta, ehkä ihan hyvä niin. Ehkä 31-vuotiaana on ihan hyvä epäröidä ja tuntea huolta.

Pakkasin eilen valtavia ruokaostoksia Niittykummun Lidlissä, hiihtomonot jalassa. Tunsin itseni espoolaiseksi suurperheen äidiksi. Mua aika usein alkaa huvittamaan jos päädyn johonkin stereotyyppiseltä näyttävään tilanteeseen totuuden ollessa jotain ihan muuta. Ihanaa kun jääkaappi on täynnä ruokaa ja viikon reseptit on valmiiksi mietitty.

Aloitin kuuntelemaan Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt kirjaa. Makasin sängyllä, tuijotin kattoon ja kuuntelin. Yleensä en pysty keskittymään äänikirjaan näin, mutta nyt keskityin. Ei tarvinnut puuhastella mitään, riitti kun vaan oli ja kuunteli. Pysäyttelin äänikirjaa yhtenään huutaakseni sitaatteja viereisessä huoneessa Barcan peliä katsovalle kihlatulleni. “Tämä on ihan meidän elämästä”. “Hei kuunteleppa miten hyvin sanottu”.

Eilen juteltiin Teamsissa vaarin kanssa. Vaari on paras. Muisti on ehkä heikko, mutta huumorintaju on pysynyt ennallaan. Hän lenkkeilee päivittäin eikä pysy paikallaan. Vaari sanoo aina “täh” ja maiskuttelee. Mua hymyilyttää joka kerta. Eilenkin, monta kertaa.

 

 

Kädet on kahden appelsiinin syömisen jäljiltä ihan tahmaiset, en millään jaksaisi mennä pesemään niitä. Pyykinpesukoneen viimeiset minuutit menossa. Ihan hurja meteli. Joutuu huutamaan jos haluaa sanoa toiselle jotain, ja siltikin vastaus kuuluu: “mitä?”.

Aloitettiin eilen katsomaan Pohjolan lakia. Vähän hävettää tämä tahti millä me minisarjoja ahmitaan. Ne on katsottu läpi parissa illassa. Mutta kun miettii, että kolmeen tuntiin mahtuu helposti 5 jaksoa niin ei se ole niin paha. Pohjolan lakia mainostettiin “vuoden koukuttavimpana kotimaisena lakidraamana”. Olen myös aika varma, että kyseessä on “vuoden ainoa kotimainen lakidraama”, mutta se on superhyvä! Koukuttava todellakin. Vähän ehkä ahdistava myös. En voi olla miettimättä sarjan henkilöhahmojen työtahtia. On menestystä, rahaa ja hienot kämpät, joissa tosin ei ehdi viettää aikaa, koska kaikki aika menee toimistolla, yöt ja päivät. Kuulumisia kysyttäessä on aina työkiireitä ja stressiä. Sitä tässä olen vaan miettinyt, että milloin me oikein lakataan ihannoimasta tällaista elämäntyyliä?

Mulla on nyt ekaa kertaa aikuisiälläni sukset! Pystyn melkein samaistumaan isän sataan kertaan kuultuun tarinaan siitä kun hän 60-luvulla sai  joululahjaksi Järvisen kilpasukset ja meinasi seota onnesta. Latuja ei löydy ihan pihapiiristä (eikä autoa, jolla laduille pääsisi), mutta tarkoituksena olisi pitää uusi harrastus välimatkoista huolimatta melko säännöllisenä. Uusi harrastus. Kuulostipa kivalta. Kaipa sitä voi jo sanoa, että harrastaa hiihtämistä? En ole kyllä koskaan aikaisemmin sanonut, mutta ehkä mä nyt alan sanoa.

Tein taas riisipuuroa. Se on jo aika mones kerta kuukauden sisään. En ole koskaan tehnyt joulukauden ulkopuolella riisipuuroa, mutta nyt keitän sitä yhtenään. Kokeilen aina erilaisia maitoja. Kookosta, mantelia, kauraa, soijaa… Eilen sekoitin kolmea erilaista (tuli mieleen ne ala-asteen synttärijuhlien limusekoitukset). Ei ollut ehkä paras sekoitus, mutta oli silti aika hyvää!

Sieraimet täyttyvät taas voimakkaan rahkasammaleen tuoksulta. Aivan kuin uusi huonetuoksumme annostelisi pieniä hajulähetyksiä. Niitä vaan tupsahtelee. Ulkona on niin pimeää ja sisällä niin valoisaa, että näen oman heijastukseni ikkunasta miltei peilin tarkasti. En lakkaa ihmettelemästä miten hyvältä hiukseni näyttävät, vaikka olen pessyt ne viimeksi kolme päivää sitten ja tehnyt kaksi hiihtolenkkiä tässä välissä. Kuivashampoo ja laineet saa ihmeitä aikaan.

Olen koukuttunut sporttikellooni. Tykkään siitä miten se haastaa minua lähtemään kävelylle tällaisena päivänä kun en ole liikahtanut kotoa yhtään mihinkään. Nyt se sanoo, että liikuhan johonkin. Että ei mitään liian kuormittavaa, ehkä kävelyä? Ehkä kello on oikeassa. Ehkä nyt on aika lähteä iltakävelylle!

 

 

 

xx Sara

Tags:
19 Comments
  • Ansu
    Posted at 22:39h, 01 February Reply

    Ihana hyvänmielen postaus! Ps. Mistä noi sun ihanat farkut on?😍

    • Sara
      Posted at 16:35h, 03 February Reply

      voi kiitos! <3 Lindexiltä!

  • S
    Posted at 23:12h, 01 February Reply

    Ihanaa tekstiä! Tykkään tosi paljon sun kirjoituksista, niissä on jotain ihanan aitoa, etkä pelkää näyttää itsestäsi normaalia ihmistä (joka esim. on joskus myös himassa eikä aina jossain tekemässä jotain upeaa). Rehellisesti sanottuna oot ainoa vaikuttaja jonka seuraaminen ei ärsytä millään lailla, ja kivointa on että kirjoitat edelleen blogia! Tälläisiä arkisia pohdintoja lisää vaan 🙂

    • Sara
      Posted at 16:36h, 03 February Reply

      Hitsi miten ihana kuulla! Tehdään jatkossakin <3

  • Roosa
    Posted at 00:40h, 02 February Reply

    Ihanan tunnelma tässä postauksessa. Tuli tosi hyvä fiilis tätä lukiessa!

    • Sara
      Posted at 16:37h, 03 February Reply

      <3

  • Socialidentity
    Posted at 05:00h, 02 February Reply

    Ihana, elämässä kiinni oleva postaus! Ilo lukea 🙂

    Pohjolan lain Eevalla on sellaiset miedot kiharat, joista olen aina haaveillut, ja joita omaan tukkaan ei koskaan kukaan kampaaja ole saanut edes kovalla työllä.! Tilkasen lisäksi mainion roolityön tekee Pertti Sveholm, ilmiömainen.

    Kotimaisten näyttelijöiden monipuolisuus tulee myös hyvin konkreettiseksi häiritsevän vaikuttavassa minisarjassa Yle Areenan Sisäilmaa. Niille, jotka vielä kuvittelevat julkisen sektorin duunien olevan riskittömiä, tulosvastuuttomia, turvallisia ja yksinkertaisia, sarja on aikamoista shokkihoitoa. Mutta ei tosiaan toimi minkäänlaisena mielialan kohottajana.

    Areenan yksi viime vuoden hitti oli muuten sarja “Normaaleja ihmisiä”. Kyyneleiltä ei voi välttyä! Parasta siinä oli kaikki se epävarmuus ja hapuilu. Vastapainona sellaiselle stereotyyppiselle ja normitetulle tarinalle “teininä vähän treenattiin seurustelua, simsalabim, kohta kuitenkin oltiin itsetietoisia aikuisia, joiden parisuhteen dynamiikka on selkeä ja ennustettava, kaikki etapit on tiedossa”.

    Tulipa muuten mieleen tosta “hiihtomonoissa ruokakaupassa” kokemuksesta, että yli kolmekymppisenä, työn ja perhe- elämän haasteiden välissä sukkuloivana naisena on useinkin sellainen epäuskoinen fiilis. Että ei mulla ole mitään kompetenssia vastata näin isoihin kysymyksiin elämässä, tässäkö sitä larpataan jotain uskottavaa aikuisen prototyyppiä? Tää fiilis tuli esim. lapsen oppimiskeskustelussa Teamsissa, kun opettaja kehui lapsen metakognitiivisia taitoja (jep- miten voidaan olla jo jossain metassa, mähän olen vielä nuori, missä välissä tähän tultiin, miten mä nyt vielä jotenkin tuen lahjakasta lasta täyteen potentiaaliin? ). Toinen lapsista kysyy neuvoa kaverisuhteisiin, joissa on riski mustasukkaisuudesta ja mielen pahoittumisesta. Yritän tukea ongelmanratkaisutaidoissa. Lapsi kiittää, toteaa mun olevan hyvin viisas. Mutta samalla omassa päässä on kymmeniä esimerkkejä, miten itse EI ole hoitanut jotain ihmissuhdejuttua hyvin, kaikkea muuta. On tullut reagoitua lapsellisesti, haluttomana sovitella, tietämättömänä ja tunnevaltaisena, sijoittamalla ongelman itsen ulkopuolelle. Kun pitäis olla, kuin “aikuiset ihmiset”.
    Muistan joskus lapsena pelänneeni, että kuukautisten aikaan ei voisi esim. uida. Oletin, että aikuisilla on tähän jotain täsmäratkaisuja. Noh. Vielä tässäkin iässä tämä pulma saa supervaivautuneeksi. Lisäksi on edelleen mahdollista, että työpaikan unisex- vessassa oot lukkiutuneena sinne koppiin, kun kuukautiskierto onkin yllättänyt, ja mitään varustetta ei oo mukana. Samaan aikaan lasket päässä todennäköisyyttä, että onko muissa kopeisssa miespuolisia työtovereita, ja miten sulavasti tilanteesta voisi selvitä takaisin omaan työhuoneeseen huomaamattomasti. Siinä sitä vaan sitten ollaan “ihan muina naisina”.

    • Sara
      Posted at 16:41h, 03 February Reply

      Hei apua miten ihana elämänmakuinen kommentti. En kestä sun lapsia <3 Peiliin on välillä tosi hankala katsoa, monesti on helpompi ratkaista toisten ongelmia. Se on jotenkin tosi hullua.

      Kiitos kun kirjoitit ajatuksiasi! Ja kiitos vinkeistä!

      Ps. KYLLÄ, ne kiharat on upeat!

  • Magda
    Posted at 10:46h, 02 February Reply

    Tää oli musta yksi sun kivoimpia kirjoituksia! Niin aito ja elämänläheinen. Arjen kauneutta♡.

    • Sara
      Posted at 16:42h, 03 February Reply

      Vau, kiitos <3

  • Telma
    Posted at 13:21h, 02 February Reply

    Hei! Suosittelen herttoniemen hiihtolatuja! Alotin kans hiihdon nyt tammikuussa pitkän tauon jälkeen ja kalliosta pääsee nopsaan metrolla mestoille. Tein eilen sellasen lenkin että alotin herttoniemestä ja hiihdin sieltä arabian rantaan ja sieltä sit ratikalla takas Kallion. Matkaa tuli n. 7 km ja ladut oli huippukunnossa. Yks pätkä oli missä pääsi vaan perinteistä jos se ei haittaa menoa. T. keski-ikäistynyt 26-vuotias fellow hiihtointoilija

    • Sara
      Posted at 16:43h, 03 February Reply

      oh my god! MITÄ!!!! KIITOS! Me heti Juuson kanssa syöksyttiin lukee näistä. Pystyykö tossa ladulla luistelemaan kans, joku oli kommentoinut et liian ahdas luistelijoille :S

  • Ida
    Posted at 21:37h, 02 February Reply

    Tykkään näistä tällaisista ajatuksen virtaa olevista postauksista ja omat lukijani ovat sanoneet tykkäävänsä myös sellaisista. Ehkä ne ovat kirjoittajaa aidoimmillaan.

    Tuntuu, että blogiskene on hiljentynyt vuoden aikana, eikä ihme. Elämä on kaikkinensa rauhoittunut, vaikka ei aina siltä tunnukkaan. Itse yritän yhdistää lapsiperhearjen, työt ja opiskelut, sekä viettää välissä parisuhdeaikaakin. 😄

    https://naissanelioissa.wordpress.com/2021/02/02/aikuinenkin-tarvitsee-huolenpitoa/

    • Sara
      Posted at 16:44h, 03 February Reply

      Hei no en yhtään ihmettele, mäkin näitä tämmösiä mieluiten blogeissa luen <3 Arkea ja elämää, ja ajatuksia sen keskellä. Sitähän blogit parhaillaan on 🙂

  • Hantsu
    Posted at 12:54h, 03 February Reply

    Ihana fiilis tässä tekstissä! Helmikuu on toivon kuukausi, silloin saapuvat ne ensimmäiset aurikoiset lumipäivät pitkän pimeyden jälkeen ja energiatasot hyppää 100% ylöspäin 🙂

    Ps. Noi sun kaulakorut on niin täydelliset 🙂 Itsellä on ollut samanlaiset kultaisena haussa jo vuoden päivät, mutta kaikissa on laatu ollut huono ;P Voisitko vinkata näiden merkin/valmistajan?

    • Sara
      Posted at 16:45h, 03 February Reply

      Voihan helmikuu! Ihan parasta, että ollaan jo tässä kohtaa vuotta, pahin pimeys takana, wohoo! 🙂

      Kiitos! Nää korut oon ostanu reilu pari vuotta sitten Balilta, paikalliselta korumyyjältä!

  • Ellinoora
    Posted at 09:43h, 04 February Reply

    Ihania kuvia jälleen! Nyt on kyllä niin mahtavat ulkoilukelit, että pitää ottaa kaikki hyöty irti! Itse olen menossa kokeilemaan piiiitkästä aikaa laskettelua. Saa nähdä, mitä siitä oikein tulee XD

  • Jenny Jokinen
    Posted at 10:22h, 04 February Reply

    Ihanan aito ja elämänmakuinen postaus! Uppouduin tekstiin niin, että oikein näin kuvailemasi tilanteet mielessäni. Näitä lisää.

  • Lispe
    Posted at 19:53h, 04 February Reply

    Miten ihana postaus!! Ai että niin ihanaa! Tuntuu siltä niinku ois käyny teillä kylässä ja hetken seurannu ihanaa kotitouhua. Koronan aikana sitä niin kaipaa semmosta ihanaa arkioloa. Semmosta että elämä tuntuu ihanan täydeltä ja sopivan rauhalliselta ja koti ei tunnu pakkopaikalta.

Post A Comment
Your comment will be visible after approval