Kotimatkalla 16 February, Feb 2021 - 20:01
Kävelen Korkeavuorenkatua, enkä voi olla ihastelematta hattaranväristä taivasta. Pysähdyn katselemaan luistelijoita Johanneksen kirkon juurella. Olen tavallista paremmalla tuulella. Ei ole kiire. Päätän kävellä kotiin kiertoreittiä.
Keksin, että haen itselleni jonkun kivan juoman kävelymatkalle. Silläkin uhalla, että lämmin kahvijuoma kestää korkeintaan sen 300 metriä meikäläisen juomavauhdilla. Pysähdyn suosittuun kahvilaketjuun ja tilaan juoman mukaan. Matcha latte oli virhe. Tajuan sen heti ensimmäisellä kulauksella. Juoma on täynnä kitkeriä jauhemöykkyjä. Mietin hetken pitäisikö kääntyä ympäri ja käydä antamassa palautetta juomasta, mutten kertakaikkiaan jaksa kävellä sataa metriä takaisin kahvilaan. Tai oikeasti jaksaisin minä, mutten jaksa ryhtyä selittämään tai vaatimaan, vaikka siihen minulla täysi oikeus olisikin. Aina ei jaksa.
Saan edellisen äänikirjan loppuun ja aloitan uuden. Paras fiilis. Sovellus ehdottaa minulle Saku Tuomisen Kaikki on hyvin riippumatta siitä miten kaikki on. Kirja on lyhyt, vain kolmetuntinen. Painan play-nappulaa. Minua hymyilyttää kun mietin ensimmäistä kertaa miten typerä kysymys: “onko kaikki hyvin?” oikeastaan onkaan. Milloin ikinä kellään olisi kaikki hyvin? Siis ihan kaikki asiat hyvin?
Varpaita kipristelee liikennevaloissa seistessäni. Ihan kuin joku kutittaisi niitä. Liikuttelen varpaitani niin paljon kuin teräväkärkisissä nilkkureissa nyt varpaita pystyy liikuttelemaan. Nykyään aina kun tunnen kylmyyttä tai jostain jäsenestä lähtee pakkasella tunto, mulla tulee ihan valtavat flashbackit Selviytyjiin. Sellaista kylmyyttä en ole vielä koskaan kokenut. Se on jättänyt muistijäljen kehooni. Puistattaa.
Tuomiokirkon portaille on ilmestynyt ilmiselvä pulkkamäki. En ole koskaan ajatellut, että portaita voisi laskea pulkalla. Ehkä jopa lumilaudalla.
Puhelimeni sammuu Pitkäsillan kohdalla. Tällaisessa kohtaa tulee aina kummallinen olo. Mulla on melkein aina joku pyörimässä korvissa kun kävelen yksin. En kestä ison tien mölyjä. Autoista lähtee kova meteli. Tuuletan sisäisesti sitä, että olen kerrankin oikealla puolella katua, enkä tuolla työmaan puoleiselle kadulla. Joudun yleensä aina vaihtamaan kadun puolta tässä kohtaa.
Näen pienen koiran puettuna talvitakkiin. Miten söpö. Koira ylittää suojatietä ylpeän näköisenä, aivan kuin takki olisi uusi. Ehkä se onkin. Muistan miltä pienenä tuntui kun oltiin käyty äidin kanssa vaateostoksilla (yleensä syksyllä) enkä millään malttanut odottavaa seuraavaa koulupäivää kun päälle sai pukea uuden takin tai paidan. Olin jo suunnitellut asun ja asettanut sen tuolille hyvissä ajoin ennen nukkumaanmenoa. Enää uusista vaatteista ei tule sellaista oloa. Tai ehkä harvoista ja valituista tulee.
Astun Lidliin ja yritän parhaani mukaan muistella mitä aineksia meksikolaiseen tomaattikeittoon tulee. Googlaisin, mutta puhelimeni on mykkä. Mietin, että pystyisin aivan hyvin kysymään jotain toista asiakasta tarkistamaan asian, eiköhän kaikilla ole puhelimissaan netti. Reseptiin pääsisi käsiksi muutamassa sekunnissa. Vihannesosastolla viereeni tulee punatakkinen nainen, joka lappaa bataatteja biopussiin. Olen jo lähellä kysyä, mutta sitten peräännyn. Tarvitseeko minun välttämättä häiritä muita ihmisiä? Korona-aika ja kaikkea. Saako puheestani edes selvää maskini takaa? Epäsosiaalisuuteni tällaisissa asioissa ärsyttää. Ostan ainekset ulkomuistista. Unohdan porkkanat ja nachot.
Ohitan tutun taidetarvikeliikkeen. Näen omistajan palvelemassa asiakasta ja minua hymyilyttää. Hän on hyvä työssään, hurjan hauska ja iloinen. Välillä mietin tunnistaako hän minut, kun on auttanut niin monta kertaa. Mutta tunnistaako maskin takaa nykyään ketään?
Urheilukelloni tärisee, päivän aktiivisuustaso on saavutettu. Ensin lyhyt tärinä ja heti perään pitkä. Vähän jopa hävettää miten hyvältä se tuntuu, olen aivan koukussa mokomaan tärinään. Toisaalta ehkä pikemminkin koukussa siihen, että kävelen ja ulkoilen nykyään aktiivisemmin ja tiedän sen tekevän minulle hyvää.
Avaan kotioven. Kotona tuoksuu Tolulta ja imuri on kaivettu esiin. Keittiön pintoja jynssää iloinen tyyppi pipo päässä. En tiedä miksi, mutta herkistyn miltei kyyneliin kun ajattelen miten onnekas oon, kun mua odotetaan kotona. “Hei jos sä voisit tehdä ruoan, nii mä voin siivota”. Sopii hyvin <3
kuvat: Johanna Rontu & minä
xx Sara
Henna
Posted at 12:18h, 17 FebruaryTää oli jotenkin aivan ihana! <3
Sara
Posted at 17:30h, 18 February<3 niin kiva kuulla!
Tanja
Posted at 21:52h, 17 FebruaryIhana <3
Sara
Posted at 17:30h, 18 February<3
Mielikuvia
Posted at 03:52h, 18 February🙂❣
Sara
Posted at 17:30h, 18 February<3
Tiina
Posted at 09:30h, 18 FebruaryTäällä ilmoittautuu yksi outo, jolla ei ole nettiä puhelimessa 😉 ei tule plärättyä puhelinta kuin kotisohvalla wifin kautta. Pystyn keskittymään paremmin hetkeen eikä some ja googletus riko arjen joka hetkeä.
Sara
Posted at 17:30h, 18 Februaryei ollenkaan huono päätös tämä!
Ellen
Posted at 18:39h, 18 FebruaryIhana postaus! Ja söpö tuo lopetus <3
Sara
Posted at 13:39h, 23 February<3
Lispe
Posted at 12:31h, 19 FebruaryAivan ihana postaus<33
Sara
Posted at 13:39h, 23 Februaryvoi kiitos <3
Larppu
Posted at 08:54h, 20 FebruaryMoi Sara. Huomasin instasta, että olet käynyt ilmeisesti selvittävät-porukalla juhlimassa. Vaikka olette varmasti samalla porukalla nähneet, mietin miten tälläinen juhliminen porukalla suhteutuu tämänhetkiseen koronatilanteeseen ja viranomaistahojen toiveeseen olla järjestämättä yksityisjuhlia? Jotenkin pääkaupunkiseudun koronatilanteessa tuntuu oudolta, että tuon kaltaisia tapaamisia järjestetään.
Sara
Posted at 13:46h, 23 FebruaryMoikka! Iso kiitos viestistä! Meidän oli tarkoitus ensin mennä syömään karonkkan kunniaksi 7 hengen porukalla, mutta päädyttiin vuokraamaan yksityinen tila, johon tilattiin safkat (suositun alle 10 hlöä oli tossa vaiheessa). Tilan vuokraus oli mun idea. Koettiin, että se on turvallisempi. Isot bileet nää ei missään nimessä olleet, pienen jengin hengailu pikemminkin. Tilassa järkättiin myös kuvaukset. Jokainen tsekkasi tietty koronavilkut ennen tuloa, eikä kipeänä paikalle saanut tulla. Porrastetusti oltiin paikalla, 5-8 hengen voimin. Ollaan nähty tällä porukalla viikon sisään aika tiheästi pressissä, haastiksissa jne.
Mä mokasin tän pahasti kun en tuonut taustoja selkeeti esille, ja tää hävettää suunnattomasti. Aina ei tuu ajatelleeksi miltä tämmöset näyttää ulkopuolelle! Otan mokasta opikseni!
Elli
Posted at 15:05h, 21 FebruaryHauskaa miten erilainen voi kotimatka olla, kun oma koostuu lähinnä naapureiden lehmistä ja hevosista. Mökkiläisten lumesta umpeen sataneista mökkiteistä, metsäneläinten jäljistä, pelloista ja korkeasta metsästä. Kiitollisena luonnosta ympärillä
Sara
Posted at 13:46h, 23 Februaryheh, no ihan takuulla! Olispa välillä kuvailemiasi kotimatkoja mullakin 😍
Ronja
Posted at 20:57h, 21 FebruaryVitsi miten ihana postaus Sara! Pysäytti stressaavien ajatusten keskeltä ja sai mielen palaamaan hetkeen☺️
Sara
Posted at 13:47h, 23 Februaryvoi kiitos, ihana olet!
Noora
Posted at 15:55h, 22 FebruaryTää oli ihana ns. hetken kuvaus! Miten paljon kaikkea voi jäädä huomaamatta arjen kiireessä, vaikka just se normi arki onkin niin ihanaa. Hei pieni toive, voisitko jotenkin esim. videolla esitellä sun otsatukanlaittorutiinit? Ens viikolla oon menossa kampaajalle ja haluun pitkästä aikaa (10v. sit viimeks) otsatukan, semmosen curtain bangs tyylisen mikä sullakin on ollut viime ajat. 🙂
Sara
Posted at 13:49h, 23 Februaryihana kuulla, kiitos! Hitsi mun otsatukanlaittorutiini on kyllä kammalla suoraksi ja ehkä vähän kuivashampoota 😀 hiuslaatuni on piikkisuora, joten otsiksen kanssa on maailman helpoin elää. Sivuotsiksen saan kun suihkin vähän lakkaa!