Puhelinriippuvainen 04 March, Mar 2013 - 05:50

Hei, olen Sara. Olen puhelinriippuvainen.

Pari päivää sitten, kun akku loppui kesken työpäivän, eikä minulla ollut laturia mukana, se iski vasten kasvoja: olen vakavasti puhelinriippuvainen. 45 minuutin matka töistä kotiin olisi täyttä tuskaa ilman a) musiikkia b) reilu viikko sitten perustettua törkeen viihdyttävää ja koukuttavaa 14 hengen WhatsApp -keskusteluamme, jossa puhutaan millon mistäkin aiheesta ja johon jengi kirjottaa kaikkea älytöntä ja ottaa kuvia ympärillä olevista asioista kuten hyvännäkösistä ihmisistä, noloista jutuista, itsestään, ruuista, ihan kaikesta jne (tähän on tullut todella vakava riippuvuus, tämä vie myös aivan sairaasti akkua) c) blogeja d) Facebookkia e) Instagramia f) sähköpostia g) Sanajahtia. Laturi on normaalisti aina mukana, ettei tämmöisiä tapauksia sattuisi. Kotimatka ei ollut vielä edes alkanut ja nyt jo ahdisti.

Siinä bussia venaillessani ilman elektroniikkaa ja yksin kaikessa hiljaisuudessa istuessani tajusin, että vastaavanlaisesta tilanteesta täytyy olla vähintään puoli vuotta. SÄÄLITTÄVÄÄ! Mulla on aina yksin ollessani kuulokkeet korvilla tai vähintään puhelimen selailu käynnissä. Pakko perustella tätä jollain tasolla sillä, että olen bloggaaja, ja se on työtäni. Aika on koulun ja toisen työn takia sen verran kortilla, että luen kommentteja, päivitän instagramia, selaan blogeja juurikin tälläisissä paikasta toiseen siirtymävaiheissa. Mutta silti c’moon! 

Tajusin myös, että mulla on aina pakko olla jotain tekemistä. En ikinä istu julkisissa, syö lounasta kahvilassa tai kävele ulkona hiljaa ilman musiikkia/puhelinta ja tarkastele ympäristöä. Lehti, musiikki, puhelin… mitä näitä nyt on. 

Juuri jauhettiin siitä, miten kukaan tyyppi ei koskaan tule randomisti kaupungilla vaan juttelemaan tai pyytämään ulos. “Tää on niin tätä Suomea kun kukaan ei puhu tuntemattomille”. Öö no hei, no shit sherlock, en mäkään menisi juttelemaan ihmiselle jolla on puhelin kädessä, kuulokkeet korvissa ja joka todennäköisesti vielä juoksee, koska on taas myöhässä jostain (Millon mä oisin viimeks kävelly kouluun tai töihin? En todellakaan tiedä).

Ei siis mitään tekemistä seuraavaan 45 minuuttiin. Kotimatka oli verrattavissa suunnilleen narkkariin, jonka edellisestä annoksesta on 7kk. Tää tunne hävetti ihan, miten oon tullu tähän tilanteeseen etten voi vaan OLLA tuntia. Oli pakko ostaa automaatista vichy, jotta olis ees jotain tekemistä eli juoda sitä. 7 minuuttia mennyt ja vichy on loppu, mitähän seuraavaksi. Kävin tutkailemaan ihmisiä, takaraivoja vaan bussissa, buu miten turhaa. Jollain pikkutyypillä oli ihan törkeen hieno HULK-reppu, olisin ottanu kuvan siitä WhatsApp -keskusteluun jos olis ollu puhelin, buu. 

Mä oon aina ihmetelly niitä ihmisiä, jotka lähtee älypuhelimen kanssa kotoa 13% mittarissa ilman laturia. Haloo sehän loppuu ja mitäs sitten! Huom allekirjoittanut on 1,5v sitten eläny koko elämänsä siihen asti kämäisillä puhelimilla, joissa ei ole ollut nettiä ja soittanut mm. kavereille kysyäkseen bussiaikatauluja jne… Parempi vai huonompi?

Iso-Omena – Kamppi -väli selätetty. Vielä metro ja ratikka kotiin. Tein huomioita: ihan jokaisella yli 10-vuotiaalla ja alle 50-vuotiaalla yksin kävelevällä oli puhelin kädessä!! Liukuportaissa tuli toiseen suuntaan vastaan mies jolla ei ollut, mutta mun kohdalla hän alkoi kaivamaan taskua, varmaan puhelinta. Kelatkaa, että tähän on tultu!

Metrossa mun vieressä istui vanhempi nainen, joka puhui puhelimeen. Toisella penkillä vanhempi mies ja nainen sekä nuorempi pariskunta (jotka eivät olleetkaan pariskunta, selvisi myöhemmin). Kukaan ei tuntenut toisiaan. Mun vieressä oleva nainen lopetti puhelun ja alkoi juttelemaan vanhemman miehen ja naisen kanssa. Kohta nuorempi tyttö ja poika plus minä liityimme keskusteluun. Juteltiin aina Hakaniemeen asti, kunnes nuori poika jäi pois. Tyttö selitti vanhemmalle rouvalle että he eivät seurustele ja pojalla on tyttöystävä kun rouva tivasi miksei hän mennyt pojan mukana. Kaikki olivat aivan varmoja että poika olisi kuitenkin ihastunut tähän tyttöön, mutta tyttö ei uskonut meitä. Minä jäin pois seuraavalla ja ihmettelin suu auki äsken tapahtunutta. Kesustelua tuntemattomien kanssa julkisissa? Olisin missannut kaiken tämän napit korvilla.

Loppu kotimatkan kelailin suhdettani sosiaaliseen mediaan. Ainahan me heitetään SOME-läppää ja naureskellaan kun kaikilla on taas puhelimet kädessä kun ollaan kahvilla tai venataan leffan alkua tai istutaan iltaa, mutta tästähän on tulossa oikeasti ongelma. Jos tapaan ystäviäni esim lounaalla, on mulla puhelin aina pöydällä. Saatan vilkaista sitä ja laittaa pois. Sama homma luennoilla, millon viimeksi olisin istunut edes 2h luennon ilman puhelimeen vilkaisua?

Viime perjantaina, kun oltiin syömässä kasattiin kaikkien puhelimet keskelle ravintolan pöytää. Kukaan ei koske puhelimeensa tänä aikana, aivan loistavaa!

Musta on törkeetä alkaa kunnolla selailemaan puhelinta seurassa, mutta jos toinen esim itse puhuu puhelua, käy vessassa tai näpyttää puhelinta, nappaan luurin helposti käteen, koska enhän minä “voi vaan olla tekemättä mitään”. Vaikka kamalaa se on sanoa ääneen, tuntuu etten nykyään enää täysin elä konkreettisesti ympäröivässä hetkessä, sen sijaan sosiaalisessa mediassa/keskusteluissa. Mitä järkeä tavata ihmisiä livenä ja samaan aikaan edes kommentoida/lukea/katsoa uusia kuvia instagramissa/vastailla/puhua toisille Facebookissa tai WhatsApissa, vaikka edes pikaisesti. Missä vaiheessa minustakin on tullut tällainen, että kokoajan pitää olla tavoitettavissa tai perillä asioista. Ryhdistäydy nainen ja lopeta toi multitasking meininki!! 

Entäs nämä “Seen 13:43” -jutut, jotka on tulleet jokaiseen paikkaan. Musta on törkeetä jättää vastaamatta johonkin keskusteluun, jos olen ohjelmankin mukaan lukenut sen. Monet loukkaantuvat helposti, jos kysyvät jotain ja toinen on sen lukenut muttei vastaa, kyllähän minäkin! Sitten perustelen taas siinä lounaalla, että “venaa mä vastaan nopeesti vielä tähän”. No oma vika, jos en olisi taas avannut puhelinta, mitään ongelmaa ei olisikaan. 

Ja aina kun jotain siistiä tapahtuu, tai olet jossain kivassa paikassa tai syöt hyvännäköistä ruokaa, niin miksi muiden pitäisi tietää siitä? Tekisi välillä varmaan ihan hyvää vaan nauttia tilanteesta ilman sen kailottamista sosiaalisessa mediassa. Milloin tällainen “täällä minä nyt menen ja tältä näyttää” -juttukin on syntynyt, ei tätä pari vuotta sitten ollut? Onhan se kivaa, mutta myös pelottavan pakkomielteistä.

Olen sosiaalinen kyllä joo, mutta nykyään enimmäkseen ilmeisesti mediassa. Ja sama se on monella muullakin. Sen sijaan, että ihmiset juttelisivat keskenään kaupungilla, julkisissa tai salilla, keskustellaan puhelimilla SOME:ssa tai kuunnellaan musiikkia omassa kuplassa. Vaikka mun kohalla kyse on edelleen työympäristöstäni, olen silti huolestunut. Pakko vähentää luurit korvilla meininkiä ja jatkuvaa puhelimen selailua, vaikka yksin olisinkin. Nyt oikeesti hyvä ihminen, keskity hetkeen. Oli sitten kyse luennosta tai ystävien seurasta, en halua olla enää poissaoleva! 

Tekis varmaan hyvää vaihtaa legendariseen Nokian 3310 tai lähteä mökille viikoksi ilman minkäänlaista elektroniikkaa. Olis kiva muistuttaa itselleen, että mitä kaikkea tekemistä sitä keksiikään ilman SOMEA 😀 Olipas terapeuttista tykittää tekstiä aiheesta, toivottavasti herätti teissäkin jotain!

T.Sara