EVS-haastattelu ja miksi se jäi kummittelemaan 02 September, Sep 2018 - 11:11

Viikon puhutuimpia asioita: EVS-haastattelu ja Sara Siepin vastine Veitolalle.

Emme välttyneet siltä Lapin luonnossakaan. Päinvastoin, provodsoiduttiin keskellä metsää jo ennen haastattelun katsomista. Tilitettiin siitä miten epäreilua onkaan uhriuttaa yhtä somehenkilöä, joka on muutenkin joutunut kestämään kuraa jo heti julkisuuteen astumisestaan asti.

Jos aidosti haluttiin puhua somepersoonien vaikutuksesta massoihin, miksi vieraana on itse somepersoona eikä esimerkiksi aiheeseen perehtynyt tutkija. Olisi huomattavasti kiinnostavampaa tarkastella asiaa ulkopuolelta ja saada aiheeseen jonkunlainen yhteenveto, ei pelkkää syyttämistä.

Sitten katsoimme jakson. Kyllä, haastattelu perustui epäreiluun asetelmaan ja ikävien ennakkoluulojen vahvistamiseen, mutta Veitolalla oli myös pointti. Se vaan esitettiin huonossa asetelmassa ja provosoivasti, kuten tässä ohjelmassa yleensä tapana on. 

Se pysäytti minut miettimään.

Mitä itse vastaisin kaimani tilanteessa? Menen paniikkiin pelkästä ajatuksesta, että joutuisin istumaan Maria Veitolan vastapäätä ja perustelemaan merkkilaukkuhankintani tai sen miksi uusin Instagram-kuvani liittyy skumppabrunssiin eikä koulukiusaamisen tuomitsemiseen.

Onko minun työni merkityksellistä missään mittakaavassa? Minähän olen aivan nolla esimerkiksi lääkärin, opettajan tai vaikkapa sosiaalityöntekijän rinnalla. 

Jos joku puolituttu kysyy minulta työstäni, heittäydyn helposti vaatimattomaksi. Vahvistan ennakkoluuloja, jotka pienen pieneen alaamme liittyy. Ja uskon, että tässä itse asiassa onkin se koko ongelman ydin.

Se mitä oikeasti pitäisi tehdä on suoristaa ryhti, nielaista epävarmuus ja kertoa totuus.

Mietitäänpä asiaa ulkopuolelta. Mitä bloggaajat/vloggaajat/somepersoonat ovat saaneet bisnesmielessä aikaan?

Olemme luoneet alan täysin tyhjästä. Työllistämme itse itsemme, ja osa meistä on vieläpä pystynyt palkkaamaan omaan yritykseensä lisää työntekijöitä. Olemme saaneet isoja, kansainvälisiä brändejä luottoasiakkaiksemme ja onnistuneet suuntaamaan mainostajien markkinointibudjeteista isojakin lohkareita omiin pieniin yrityksiimme. Meihin ja meidän tekemiseemme luotetaan. Se on aika pirun hienoa se. 

Kirjoitin joskus aikoinaan ylös brändejä joiden kanssa haluaisin tehdä pitkäjänteisesti töitä. Uskoin jo silloin, että omalla aktiivisuudella, itsensä kehittämisellä ja suunsa avaamisella voisin onnistua herättämään kiinnostavien brändien huomion ja mahdollisesti tekemään heidän kanssaan vielä joku päivä töitä.

Kaikki brändit olivat sellaisia, joiden kasvutarinat olivat huimia. Arvostin heidän tekemistään ja katsoin heitä ylöspäin.

Listalla luki mm. Lumene, Finnair, Aussie, Zalando ja Daniel Wellington. Jälkeenpäin listalle on vielä löytänyt tiensä Peak Performance ja Segafredo.

Tällä hetkellä työskentelen kaikkien näiden yritysten kanssa, suurimman osan kanssa vielä hyvinkin tiiviisti. Sen lisäksi, että olen julkaissut sisältömarkkinointikampanjoita omissa kanavissani, ovat kaikki tilanneet minulta myös valokuvia omiin some-kanaviinsa, lehtimainoksiin, nettisivuille, display-mainontaan ja peräti ulkomainontaan. Pikkuruisesta yristyksestäni on tullut pieni mainostoimisto. Teen pr:ää, teen somesuunnittelua, järjestän tapahtumia, huolehdin asiakkaiden some-tileistä, teen puhumiskeikkoja, valokuvaan ja tuotan mainoskampanjoita.

Ja sitten kun minulta kysytään työstäni, en jostain syystä jaksa alkaa selostamaan vaan vastaan yleensä “no mä valokuvaan ja sitte kirjotan sellasta blogia”. Virhe.

Olen edelleen sitä mieltä, että jokainen julkaisee somessa juuri sellaisia kuvia kuin haluaa. Mutta välillä on hyvä pysähtyä miettimään millaista sisältöä oikesti haluaa jakaa. Julkaiseeko esimerkiksi tiettyjä kuvia vaan koska muutkin?

Tämän ajatuksen pystyy hyvin peilaamaan esimerkiksi mielipiteisiin tai vaikkapa pukeutumiseen. Pidätkö aidosti niistä vaatteista, joihin pukeudut? Oletko samaa mieltä vaan koska kaikki muutkin?

Minä pysähdyin alkuvuodesta. Tajusin ajautuneeni valokuvieni osalta karuselliin haluamattani, vähän puoli vahingossa. Toimin kuten muutkin, en kuten aidosti itse halusin. En miettinyt mitä itse oikeasti halusin tehdä, toimin ulkopuolelta tulevien paineiden mukaan.

En oikein tunnistanut itseäni enää somepersoonastani ja halusin muuttua.

Alussa puhumani paniikki, joka kuvitteellisesta Maria Veitolan haastattelemaksi joutumisesta syntyy, johtuu puhtaasti siitä, että omatuntoni kolkuttaa. Samoin ne ennakkoluulot. Ja ehkä myös livelähetyksestä selviäminen…

Voisin olla yhteiskunnallisesti aktiivisempi. Voisin tehdä triplasti kovemmin töitä ottaakseni kantaa ja saadakseni minulle merkityksellisiä yhteiskunnallisia asioita kuuluviin. 

En ole mestarikirjoittaja. Kantaaottavat mielipidekirjoitukset eivät synny minulta sormia napsauttamalla, ne vaativat sopivan moodin ja tarpeeksi aikaa. Lisäksi pitää olla valmis ottamaan vastaan syyttelyä ja herjausta. Sitä tulee takuuvarmasti, ja se on sääli.

Mutta tässä kaikessa voi kehittyä. Jopa siinä herjauksen suodattamisessa.

Sitä helposti unohtaa oman asemansa vaikuttajana (käytän sanaa, vaikka se melko vihattu onkin). On huomattavasti helpompaa uppoutua omaan työhönsä. Tehdä niitä niin ajallisesti, kuin rahallisestikin kannattavia tuttuja juttuja, ja sivuuttaa työn mukana tuleva vastuu. Mutta mielestäni se ei ole ihan reilua sekään.

Olen sitä mieltä, että jokainen meistä somepersoonista pystyy tekemään jotain paremman maailman eteen. Julmetun paljon on jo tehtykin, ja tehdään ihan koko ajan, mutta paukkuja on vielä käyttämättä paljon. Se ei ole välttämättä helppoa ja voi viedä paljonkin aikaa, mutta se takuulla palkitsee.

Mutta jos joku on varmaa niin se, että hyvää harvoin tapahtuu syyttämällä ja solvaamalla. Pysyviä muutoksia tapahtuu kannustavalla maaperällä ja innostavassa ilmapiirissä. 

Meillä kaikilla on mahdollisuus miettiä minkälaisen mallin annamme nuoremmille ja millaisia arvoja haluamme haalia. Toimitaan niiden mukaan, joohan? 🙂

xx Sara