Helmikuun ensimmäisen iloja 01 February, Feb 2021 - 19:16
Jazzi soi kodin molemmissa huoneissa. Kaiuttimet on synkronoitu yhteen, välillä ne toimii, välillä ei. Tänään näyttää toimivan. Pilviverho on niin ohut, että taivas näyttää miltei siniseltä. Isomaija on tehnyt ryhtiliikkeen pohjalla käytyään. Muutaman päivän tehokastelu ja se suorastaan säteilee ikkunalaudalla. Kurottelee raidallisia lehtiään elinvoimaisena. Jos sillä olisi suu, se takuulla hymyilisi. Ehkä se aistii, että tänään alkoi helmikuu.
Mä en ole pitkään aikaan kirjoittanut. En blogiin, enkä mihinkään muuallekaan. Tekstin tuottaminen tuntuu hankalalta. En tiedä johtuuko se siitä, että nykyään kuuntelen kirjoja lukemisen sijasta vai että elämässä ei tapahdu tällä hetkellä ihan kauheasti. Vaikka toisaalta tapahtuu. Kyllä me kaikenlaista puuhataan. Kyse on ehkä pikemminkin niistä elämän suuremmista päätöksistä, ne junnaa paikoillaan. Elämää varjostaa huoli tulevasta: korona, yt-neuvottelut, epävarmuus. Mä en ole koskaan ollut se tyyppi, joka epäröisi päätöksissä tai tuntisi näin kovaa huolta tulevasta, mutta viimeisen vuoden aikana oon löytänyt myös tämän puolen itsestäni. Toisaalta, ehkä ihan hyvä niin. Ehkä 31-vuotiaana on ihan hyvä epäröidä ja tuntea huolta.
Pakkasin eilen valtavia ruokaostoksia Niittykummun Lidlissä, hiihtomonot jalassa. Tunsin itseni espoolaiseksi suurperheen äidiksi. Mua aika usein alkaa huvittamaan jos päädyn johonkin stereotyyppiseltä näyttävään tilanteeseen totuuden ollessa jotain ihan muuta. Ihanaa kun jääkaappi on täynnä ruokaa ja viikon reseptit on valmiiksi mietitty.
Aloitin kuuntelemaan Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt kirjaa. Makasin sängyllä, tuijotin kattoon ja kuuntelin. Yleensä en pysty keskittymään äänikirjaan näin, mutta nyt keskityin. Ei tarvinnut puuhastella mitään, riitti kun vaan oli ja kuunteli. Pysäyttelin äänikirjaa yhtenään huutaakseni sitaatteja viereisessä huoneessa Barcan peliä katsovalle kihlatulleni. “Tämä on ihan meidän elämästä”. “Hei kuunteleppa miten hyvin sanottu”.
Eilen juteltiin Teamsissa vaarin kanssa. Vaari on paras. Muisti on ehkä heikko, mutta huumorintaju on pysynyt ennallaan. Hän lenkkeilee päivittäin eikä pysy paikallaan. Vaari sanoo aina “täh” ja maiskuttelee. Mua hymyilyttää joka kerta. Eilenkin, monta kertaa.
Kädet on kahden appelsiinin syömisen jäljiltä ihan tahmaiset, en millään jaksaisi mennä pesemään niitä. Pyykinpesukoneen viimeiset minuutit menossa. Ihan hurja meteli. Joutuu huutamaan jos haluaa sanoa toiselle jotain, ja siltikin vastaus kuuluu: “mitä?”.
Aloitettiin eilen katsomaan Pohjolan lakia. Vähän hävettää tämä tahti millä me minisarjoja ahmitaan. Ne on katsottu läpi parissa illassa. Mutta kun miettii, että kolmeen tuntiin mahtuu helposti 5 jaksoa niin ei se ole niin paha. Pohjolan lakia mainostettiin “vuoden koukuttavimpana kotimaisena lakidraamana”. Olen myös aika varma, että kyseessä on “vuoden ainoa kotimainen lakidraama”, mutta se on superhyvä! Koukuttava todellakin. Vähän ehkä ahdistava myös. En voi olla miettimättä sarjan henkilöhahmojen työtahtia. On menestystä, rahaa ja hienot kämpät, joissa tosin ei ehdi viettää aikaa, koska kaikki aika menee toimistolla, yöt ja päivät. Kuulumisia kysyttäessä on aina työkiireitä ja stressiä. Sitä tässä olen vaan miettinyt, että milloin me oikein lakataan ihannoimasta tällaista elämäntyyliä?
Mulla on nyt ekaa kertaa aikuisiälläni sukset! Pystyn melkein samaistumaan isän sataan kertaan kuultuun tarinaan siitä kun hän 60-luvulla sai joululahjaksi Järvisen kilpasukset ja meinasi seota onnesta. Latuja ei löydy ihan pihapiiristä (eikä autoa, jolla laduille pääsisi), mutta tarkoituksena olisi pitää uusi harrastus välimatkoista huolimatta melko säännöllisenä. Uusi harrastus. Kuulostipa kivalta. Kaipa sitä voi jo sanoa, että harrastaa hiihtämistä? En ole kyllä koskaan aikaisemmin sanonut, mutta ehkä mä nyt alan sanoa.
Tein taas riisipuuroa. Se on jo aika mones kerta kuukauden sisään. En ole koskaan tehnyt joulukauden ulkopuolella riisipuuroa, mutta nyt keitän sitä yhtenään. Kokeilen aina erilaisia maitoja. Kookosta, mantelia, kauraa, soijaa… Eilen sekoitin kolmea erilaista (tuli mieleen ne ala-asteen synttärijuhlien limusekoitukset). Ei ollut ehkä paras sekoitus, mutta oli silti aika hyvää!
Sieraimet täyttyvät taas voimakkaan rahkasammaleen tuoksulta. Aivan kuin uusi huonetuoksumme annostelisi pieniä hajulähetyksiä. Niitä vaan tupsahtelee. Ulkona on niin pimeää ja sisällä niin valoisaa, että näen oman heijastukseni ikkunasta miltei peilin tarkasti. En lakkaa ihmettelemästä miten hyvältä hiukseni näyttävät, vaikka olen pessyt ne viimeksi kolme päivää sitten ja tehnyt kaksi hiihtolenkkiä tässä välissä. Kuivashampoo ja laineet saa ihmeitä aikaan.
Olen koukuttunut sporttikellooni. Tykkään siitä miten se haastaa minua lähtemään kävelylle tällaisena päivänä kun en ole liikahtanut kotoa yhtään mihinkään. Nyt se sanoo, että liikuhan johonkin. Että ei mitään liian kuormittavaa, ehkä kävelyä? Ehkä kello on oikeassa. Ehkä nyt on aika lähteä iltakävelylle!
xx Sara
