Sara 31v kuulumiset 23 March, Mar 2021 - 15:11

Mä oon jakanut mummi 94v:n kuulumisia Instagramissa kohta vuoden. Oon saanu niistä ihan tosi paljon hyvää palautetta. Moni teistä, joilla omia isovanhempia ei enää ole on sanonut et nää kuulumiset tuo mieleen omat isovanhemmat. Ja et meidän mummista on ikään kuin tullut vähän kaikkien mummiystävä. Sellainen, jonka kuulumisia ihan odottaa.

Mä jaan aina mummin kuulumisia teille, mut aattelin et jaetaan tällä kertaa niitä kuulumisia mitä mummi kuulee multa.

Tänään oli lounaaksi makaronilaatikkoa ja paljon ketsuppia. Eilenkin oli, kaikilla ruoka-ajoilla. Kylkeen tein salaatin. Olisin laittanut joukkoon fetaan mut se oli homeessa. Tai ei homeessa, mut haisi tosi oudolta (ja nyt haisee myös kädet, kun sörkin sitä. Vaikka pesin ne). Avattu fetapaketti oli unohtunut muovirasiaan jääkaapin perälle. Pitäisi useammin kurkata jääkaapin muovirasioiden sisälle. Inhottaa kun pitää heittää ruokaa roskiin.

Mietin taas, että mitähän Pippa Laukka sanoisi jos katsoisi meidän jääkaappiin. Siellä on tällä hetkellä käytännössä vaan valtava arsenaali chili-kastikkeita, salted caramel Skyriä, epämääräisiä muovirasioita ja viiniä.

Oltiin eilen illalla lenkillä. Juostiin pitkästä aikaa Kauppatorin kautta Eiraan ja sieltä keskustan kautta Kallioon. Kaikkialla oli ihan hiljaista vaikka oltiin keskellä kaupunkia. Paitsi Wolt-kuskeja, niitä oli kaikkialla. Niitä oli niin paljon et jossain vaiheessa aloin laskemaan. Pääsin kolmeentoista. Hyvä vaan et on. Hyvä vaan et ihmiset tilaa ravintoloista kotiin.

Pysähdyttiin lenkillä taas Kaisaniemen kirjaston takana olevaan alamäkeen, jossa on reilun parin metrin korkeudella semmonen liikennemerkki. Aina kun mennään siitä yritetään hypätä ja osua. Otetaan vauhtia ja ponnistetaan niin kovaa kuin lähtee. Juuso osuu joka kerta, mä en koskaan osu. Eilenkään en osunut, vaikka kokeilin hypätä neljä kertaa. Joku päivä vielä osun.

Mulla on ylihuomenna elämäni ensimmäinen terapiakäynti. Mummi ei ymmärtänyt aluksi miksi menen terapiaan mut lopulta ymmärsi. Oikeastaan ihan sama kävi itselleni. Tätä on pitkitetty ja venytetty vuosilla. Paljon oon pohtinut että tarvitsenko oikeastaan edes terapiaa, kun eihän minulla mitään “oikeita ongelmia ole”. Toisilla ihmisillä on paljon pahempia, kyllä mä pärjään ilmankin, pitää vaan jaksaa painaa ja olla välittämättä. Eteenpäin vaan. Mut enää mä en jaksa. Tai pikemminkin haluan pysähtyä niiden vaikeiden asioiden äärelle, avata lukkoja ja oppia enemmän itsestäni. Välillä mietin, et mitähän siellä kuuluu aluksi sanoa. Et osaankohan edes kertoa tarpeeksi kattavasti omasta elämästäni ja kaikista sen varrella olleista haasteista. Uskallankohan olla ihan täysin rehellinen? Kyllä mä uskon et osaan ja uskallan.

Sovittiin et mennään tänään Seurasaareen kävelylle. En oo käynyt siellä aikoihin. Liian usein tulee käveltyä samoissa maisemissa. Kiva mennä vähän eri paikkaan! Aion ottaa aurinkolasit mukaan.

Perjantaina vietettiin Minna Canthin ja tasa-arvon päivää. Tänä kyseisenä päivänä mä mietin aina mummin äitiä Selmaa, joka eli 101-vuotiaaksi. Häntä sanottiin vanhamummiksi. Selmassa ja Minna Canthissa on ulkoisesti jotain samaa, ehkä vähän sisäisestikin. Jo pienenä ajattelin, että Selma oli omanlainen, vähän sellainen ronski. Hän ei pelännyt sanoa mielipidettään ääneen, eikä pyydellyt anteeksi vaan otti paikkansa. Hän rakasti katsoa urheilua ja huusi kovaa sitä katsoessaan. Hänellä oli valtavat korvakorut. Hän sanoi aina “jumanpaukku”. Hän riisui 100v bileissään rintaliivit kun ne puristi. Kerran hän meni vahingossa miesten saunavuorolla saunaan ja kun miehiä alkoi lappaamaan sisään, hän ilmoitti että “lauteille vaan, kyllä tänne mahtuu!”. (Miehet kaikkosivat paikalta). Kun häntä haastateltiin 100-vuotiaana Huomenta Suomeen toimittaja kysyi häneltä, että asioiko rouva pankissa kun tarvitsee rahaa? –“Seinästähän minä rahani nostan!”. Pienenä en osannut arvostaa tarpeeksi vanhamummin luonnetta ja olemusta, mutta nykyään ihailen häntä.

Aurinko heijastuu vastapäisen talon ikkunoista olohuoneeseen. Se maalaa lankkuparketille pitkiä katosta lattialle ulottuvia taiteellisia valoleikkauksia. Kun katsoo tarkasti niin huomaa, että valokohdissa leijailee pieniä pölyhiukkasia. Kun ollaan jatkuvasti kotosalla, pitää kotiakin siivota useammin. Ehkä olisi taas aika kaivaa imuri esiin.

Rakastan sitä tunnetta kun on innostunut jostain uudesta jutusta. Nyt se on savityöt. Ikkunalaudalle on alkanut kerääntymään maljakoita ja astioita. Ne tosin kaipaa vielä pintamaalia. Parasta on se, et pääsee uppoutumaan pariksi tunniksi ja tekemään jotain käsillään. Savi tuntuu ihanalta käsissä ja sen työstäminen vaatii ihan kunnolla keskittymistä.

Ollaan katsottu tosi paljon dokumentteja viime viikkoina. Kaikkea aina Kim Jong-unin veljen salamurhasta Robin Williamsin elämänkertaan. Yks ihana oli Netflixistä Mustekala opettajana. Se oli aivan mieletön! Mä tykkäsin kaikessa karuudessaan myös Lost Boys -dokkarista, vaikka äärimmäisen ahdistava olikin. Yle areenan dokkarifestareilta löytyy tosi paljon hyviä! Meillä on semmonen dokkarikerho, et kokoonnutaan sunnuntaisin kaveriporukan kanssa etänä katsomaan dokumentti ja sit keskustellaan siitä.

Kun luen mielessä tekstiä (etenkin englannin kielellä) mun alahuuli väpättää aina. Jostain syystä liikutan aina kieltä ja kiinni olevaa suuta tekstin mukana vaikka mielessä lukisinkin. Tää on varmaan jotain jäänteitä mun lukihäiriöstä. Juuso naureskelee sille aina, sen mielestä se on liikuttavaa. Taas se hihittää.

Mun veli luki 3v pojalleen iltasatua, joka kertoi kotieläimistä. Kirjassa oli kuva aasista ja alla teksti: “Aasi eli kesyaasi on kaikkein vanhimpia kotieläimiä. Aasit voivat elää vanhoiksi ja ne tyytyvät niukkaankin ravintoon. Aaseilla on myös hyvä muisti”. 3-vuotias totesi tämän päätteeksi: “ihan ku mummi” <3

xx Sara