Ajatuksia Archives - Sara Tickle

Katkera instagrammaaja 30 July, Jul 2015 - 17:34

Suunnitellut instagram-kuvat väärentävät todellisuutta ja aiheuttavat paineita. Oma aamiaispuuro ei näytäkkään yhtä hienolta kuin länsinaapurissa asuvan fitnessbloggaajan marjoilla koristeltu versio. Rusketuksesta, biitsilookista ja lenkkinaamasta puhumattakaan. Luin jostain, että pahimmillaan tämä kuvakateus voi viedä masennukseen: oma elämä alkaa tuntua värittömältä ja harmaalta toisten putipuhtaita koteja ja seesteisiä kukkamaljakoita selatessa.

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, vai kertooko sittenkään? Mielestäni on hassua miten nykypäivän photoshop- ja filtterimaailmassa kuvaan luotetaan edelleen yhtä vankasti kuin nousevaan aurinkoon. Ennen kuvanmuokkausta harrastivat ammattilaiset. Nyt (ainakin jonkinlaiset) mahdollisuudet on tuotu jokaiseen älypuhelimeen: rajauksilla, filttereillä, sommittelulla, kuvakulmalla, kontrastilla, varjoilla ja valoilla saa aikaan ihmeitä.

Itsestäni on vuosien varrella kuoriutunut varsinainen valokuvakriitikko, jopa uutiskuvien kohdalla olen epäileväinen. Koskaan emme voi olla varmoja mitä valokuvan rajauksen taustalle jää. Millaisilla välineillä valokuva on otettu? Entä kuvaako valokuva aitoa tilannetta vai onko se lavastettu? Ehkä tämän takia en myöskään oleta valokuvien olevan se paras mittari kertomaan todellisuudesta, ihmisten elämänlaadusta tai arjesta ylipäätään mitään.

Olen kuvannut kuusi vuotta päivittäin ja kehittynyt alkuajoista äärimmäisen paljon. Minulla on visioita ja sommittelusilmää, ja olen vuosien varrella oppinut pieniä niksejä, joilla kuvasta saa “paremman”. Opit ovat niin arkipäivää, että ne tekee kuvaa ottaessa automaattisesti. Kyse ei siis ole välttämättä kuvan manipuloinnista tai sen editoinnista, vaan visuaalisen silmän kehittymisestä.

Monesti unohdetaan myös se tosiasia, että instagram toimii monelle työpaikkana, ja näitä “ig-julkkiksia” löytyy varmasti jokaisen meidän seurattavien joukosta useampiakin. Kauniiden kuvien ottaminen on heidän työtään, ei arkeaan, ja välineistö myös sen mukainen. Totta helkkarissa aamiaispuuro näyttää paremmalta 5000e:n kamerakalustolla kuin neljä vuotta vanhalla Nokialla napattuna.

En tiedä mitä te aiheesta ajattelette, mutta minä en ainakaan koe instagramin paljastavan ihmisen todellisesta arjesta juuri mitään. Koko applikaatio on pikemminkin portfolio, johon kerätään kuvia useimmiten niistä mukavista, merkittävistä, hauskoista ja kauniista hetkistä. Sen ulkopuolelle jäävät riidat, huonot hiuspäivät, jenkkakahvat, aikaansaamattomat darrapäivät ja tylsän näköinen makaronilaatikkoannos.

Minulla on tapana aina ennen nukkumaanmenoa keksiä kuluneesta päivästä viisi kivaa asiaa. Surkeimpina maanantaipäivinä, kun kaikki mahdollinen on mennyt pieleen, kivat asiat ovat tyyppiä “löysin sukkaparin lipastosta nopeasti” tai “jauheliha oli tarjouksessa”. Koen, että Instagram toimii samalla tavalla. Vaikka päivä olisi muuten läpipaska, voin ikuistaa sinne niitä hyviä hetkiä: fiilistellä onnistunutta smoothieta, kivaa postikorttia, hassua kissaa tai hyvää treeniä. Ainakin itse ajattelen, että instagramkuvien tarkoitus on inspiroida ja tehdä iloiseksi. Muistuttaa niistä elämän mukavista asioista.

Mikäli joku haluaa pitää instagramtilinsä yhdenmukaisena ja kasvattaa kuvapankkiaan parilla kauniilla kuvalla päivässä mikäli se häntä piristää, niin miksei hän sitä tekisi?

Liian täydellisiä ja todellisuutta väärentäviä instagramfeedejä arvostelevat hoi. Pyydän katsomaan ympärillenne, ihan konkreettisesti. Löytyykö seiniltänne valokuvia näppyläisestä aamunaamasta, huutavista kersoista ja likaisesta kodista vai kenties aurinkoisista hiekkarannoista, hymyilevistä ystävistä, eiffeltornista ja kauniista auringonlaskuista? Niin epäilinkin. Kyse on kuvista, joiden tarkoituksena on piristää ja saada hyvälle tuulelle.

Näin pari viikkoa sitten Senaatintorilla viisihenkisen perheen. Lapset kiukuttelivat ja huusivat, mutta portailla napattua yhteiskuvaa varten kaikki skarppasivat. Lopputuloksena potretti, jossa jokainen hymyilee. Sama se on ollut meidänkin perheen yhteisreissuilla. Kuvasta päätellen perheen yhteisellä Haminan museokierroksella on ollut hauskaa, mutta todellisuus on kuitenkin voinut olla jotain muuta. Ainoana poikkeuksena äidin itkukuvaprojekti, kun hän 90-luvun alussa ilmeisesti kyllästyi iloisiin ryhmäkuviin ja kuvasi minua ja siskoani aina kun me itkettiin, kiukuteltiin ja lopulta mökötettiin 😀

Valokuva ei siis välttämättä kerro totuutta. Instagramin tapauksessa se kertoo pikemminkin käyttäjänsä kiinnostuksen kohteista kuin aidosta arjesta. Toisten aamiaisten ja koko arjen kadehtiminen on siis syytä unohtaa, kadehditaan mielummin vaikka niitä valokuvaustaitoja.

xx Sara

Posted at 17:34h in Uncategorized by Sara 30 Comments

0 Likes

Tags:

Ajatuksia

Print page

0 Likes

MIKSI RÄÄKKITREENIÄ? 12 January, Jan 2015 - 19:16

Kylmä ja tuulinen ilma. Lunta pyryttää ankarasti jokaisesta ilmansuunnasta. Aikaisemmin päivällä auratut tiet eivät näytä kovin auratuilta enää. En oikeastaan tiedä miksi lähdin juoksemaan, jostain syystä vain teki mieli, vaikka tiesinhän minä tasan tarkkaan kuinka kylmää ja tuulista ulkona on.
Vaikka juoksen isoa katua pitkin ei missään näy juuri ketään. Jengi on tajunnut vetäytyä koloihinsa näin kylmänä iltana, ihan fiksua sinänsä. Haa, muutama Canada Goose horisontissa!

Hengittäminen tässä pakkasessa on haastavaa, paksu fleecekaulurini on hengityksestä jo kylmä ja kostea. Olen jäätyneine hiuksineni ja silmäripsineni varmasti mielenkiintoinen näky, mutta sillä ei ole nyt mitään merkitystä. Tuuli tuntuu sietämättömältä ja toisinaan tarttuu vartalooni niin kovaa, että välillä jopa horjahtelen sen otteesta. Maa jalkojen alla on koko tähän astisen matkan ollut joko liukkaan jäistä tai epätasaista lumikasaa, johon uppoan parhaimmillaan puoleen sääreen asti. Nyt ollaan kaukana omalta mukavuusalueelta. Huom omalta, voisiko tämä oikeasti olla jonkun toisen mukavuusalue? Epäilen.

Tämmöinen kuva minusta levisi pari vuotta sitten ympäri internetin uumenia. En siis itse ole motivaatiolausetta lisännyt, mutta se toimii myös omalla kohdallani, ainakin välillä! Kuva: Nike/Kai Kuusisto.
Läpi jalan, aina puolesta reidesta nilkkaan asti lukee isoin neonkirjaimin tuttu tsemppilause: Just Do It. Elastinen laulaa parhaillaan korvissa “Antaa tulla kestän kyllä periks en tuu antamaan“. Vaikka olosuhteet ovat niin sanotusti kusiset, huomaan jollain sairaalla tapaa nauttivani tästä. Nämä ovat niitä hetkiä kun ymmärrän hulluimpiakin ultrajuoksijoita.
Kroppa on edelleen kohmeessa, mutta olen optimistinen. Huomaan laulavani mukana, ja kiihdyttäväni vauhtia. Kompastelu ja kova vastatuuli vaan lisäävät päättäväisyyttäni ja juoksutahtiani. Minä tollaisista välitä, ajattelen. Hyppelen ja loikin lumessa ja juoksen niin kovaa kuin vaan pääsen. Luovuttaminen ei tulisi mieleenikään.
Olen monesti sanonut, että itse liikunnasta ja lajista pitää osata nauttia, ei siis ainoastaan hehkuttaa sen jälkeistä olotilaa. Miksi siis haluan pistää kroppani kärsimään aina silloin tällöin? Haastan toki kroppaani jokaisissa treeneissä, ainakin jollain osa-alueella, mutta että 1,5h kylmyyttä, tuulta ja v-mäistä maastoa, voiko kukaan oikeasti nauttia tästä?
Itsensä voittaminen ja onnistuminen etenkin urheilun puolella ovat tuoneet minulle itseluottamusta läpi elämäni. Ja tämä itsevarmuus heijastuu jokaiselle elämäni osa-alueelle. Nämä itsensä voittamiset, saavutukset ja esteiden ylittämiset eivät tarkoita välttämättä uutta Suomen ennätystä ja mitalia kaulaan, vaan kyse on nyt uudesta henkilökohtaisesta leuanvetoenkasta, rääkkitreenistä elossa selviämisestä tai kuten tänään, haastavissa olosuhteissa toteutetusta astetta kovemmasta lenkistä. Vaikka taistelisitkin vain itseäsi ja omia luovutusajatuksiasi vastaan, on niiden päihittäminen kultaakin arvokkaampaa: päättäväisyys, onnistuminen, itsevarmuus ja kehittyminen.
Silloin tällöin kroppani janoaa rääkkiä. Se on aina puolellani, mutta antaa silti kovan vastuksen. Välillä niin kovan, etten onnistu päihittämään sitä. Mutta silloin kun onnistun, se onnittelee. Se pitää aina huolta, että haasteita on luvassa jatkossakin. Välillä ne ovat pienempiä, välillä taas isompia, mutta haasteiksi niitä kaikkia kutsutaan.
Tuuli alkaa hiipumaan ja tällä hetkellä tiekin on tasainen. Kroppa on lämmin ja juokseminen tuntuu juuri nyt aivan tavattoman hyvältä. iPhoneni sanoi itsensä irti hetki sitten ja vaatii ilmoituksen mukaan cool downia (vähän epäilen että oikeasti tarvitsisi), mutta musiikin loppuminen ei edes haittaa. Kuulen raskaan hengitykseni humisevan huppuni sisällä ja tunnen raikkaan pakkasilman syvällä keuhkoissani. Tuuli on puhaltanut rantatieltä lumen pois. Alta paljastunut kohmeinen hiekkatie toimii juoksualustana mainiosti. Joka puolella on aivan hiljaista, vastarannalla näkyy kaupungin valoja. Ajattelen kuinka onnekas olenkaan omistaessani terveet jalat, joilla voin juosta.
Translation: I’m always saying that training must be something you like not only afterwards but also in the middle of training. If you only like the feeling after the gym session/running you have to consider changing the sport. But sometimes, not all the time, our bodies are begging for challenge and super hard work out. They say that it is better to conquer yourself than to win a thousand battles. I agree. I’ve got so much determination and self-confidence from conquering myself in the gym and running track. Couldn’t be more happier that I have a healthy body and also the opportunity to do sports and challenge myself every now and then 🙂

T. Sara

Posted at 19:16h in Uncategorized by Sara 28 Comments

0 Likes

Tags:

Ajatuksia, juoksu, liikunta, Muu kulttuuri, treeni

Print page

0 Likes

Viihdytkö yksin? 01 September, Sep 2014 - 21:14

Yksin shoppaileminen, yksin koti-illanvietto ja yksin urheilu ovat terapeuttisia. Minulla on myös tapana uppoutua kirjoittamiseen/lukemiseen niin pahasti, etten kuule vaikka joku huutaisi vieressä. Olen asunut yksin ja vietän nykyäänkin paljon aikaa yksinäni. Pystyn siihen helposti, mutten pidä siitä. En pidä yksin olemisesta.
Jollain tavalla ihailen niitä ihmisiä, jotka lähtevät reissuun yksin. Omalla kohdallani se ei vaan toimisi, en viihtyisi. Tiedän, että haluan jakaa kokemukset ja kommellukset toisen ihmisen kanssa.
Äitini joskus antoi minulle haasteen mennä yksin elokuviin. En ole vieläkään toteuttanut.
Muutamat ystävistäni käyvät yksin baareissa. Toiset käyvät jopa tanssimassa yksin. Sanovat, että se on ihan hauskaa. Mun on aina ollut kauheen vaikea käsittää tätä. Voiko yksin olla hauskempaa kuin porukalla?

Yksin oleminen voi olla rentouttavaa tai rauhoittavaa ja erittäin mukavaakin, mutten koskaan kuvailisi sitä hauskaksi (ellen selaa vanhojavalokuvia tai päiväkirjoja). Saatan katsoa elokuvan, löhötä tunti tolkulla vaahtokylvyssä, lukea kirjaa koko päivän, syödä litran jätskiä suoraan pakkauksesta (nämä ovat myöserittäin terapeuttisia aina silloin tällöin), mutta minulla ei tulisi mieleenkään tehdä mitään erikoisempaa yksin. Esim lähteä lintsille yksin tai mennä hienoon ravintolaan illalliselle yksin, maistuisikohan ruokakaan edes niin hyvältä?
Pitäisikö huolestua, jos ei viihdy yksin itsensä kanssa?
Tavallaan on jopa vähän huolestuttavaa, etten osaa pitää hauskaa yksinäni. Olenhan omasta mielestänikin ihan mukava tyyppi?
Ihmiset ovat erilaisia ja minä en ole yksinäinen susi. Tarvitsen ympärilleni ihmisiä piste. Olen parhaimmillani silloin, kun seurassani on rakas ihminen/ihmisiä, joiden kanssa voi jutella hömppäjuttuja, keskustella vakavia tai olla vaan hiljaakin. Välillä pelkästään toisen läsnäolokin riittää.
Sanotaan, että parisuhteessa on tärkeää tehdä yksin välillä niitä juttuja, joista oikeasti pitää. Ymmärrän toki omat harrastukset yms, mutta eikö pariskunnat tee yhdessä sellaisia asioita, jotka eivät aina välttämättä ole molempien mieleen? Me käydään shoppailemassa ja katsotaan välillä putkeen Sinkkuelämiä kun taas toisinaan seurataan Champions Liigaa ja käydään hamppareilla. Intressit ovat pääosin samat, mutta molemmat kyllä joustelee tarpeen tullen. Kun toisella on mukavaa, tiedän, että myös minulla on. Ei se tekeminen, vaan se fiilis.
Olen itse melko joustava ihminen. Heittelen ilmoille toki vaihtoehtoja, mutta loppujen lopuksi ruokapaikaksi käy mikä tahansa, kuhan se sopii kaikille. Baarilla ei ole niin väliä, kuhan porukka on kasassa ja fiilis hyvä. Leffamakukin on laaja, kuhan ei mitään ihan jäätävää räiskintää, pääasia, että tunnelma on hyvä. Jos joku ehdottaa toiminnallista hyppelytreeniä juoksulenkin sijaan, niin käy!
Kaikki eivät ole välttämättä yhtä sopeutuvia. Ja veikkaan, että juuri se luonnostaan tuleva sopeutuminen on syy, miksi viihdyn ihmisten kanssa.
On tärkeätä viettää välillä aikaa yksin ihan vaan itsekseen, omien ajatusten kanssa, mutta se on välillä. En tarvitse sitä edes päivittäin, en edes viikoittain.
Musta oli äärettömän mielenkiintoista kuulla, miten te viihdytte itseksenne?

T. Sara