Kun ortoreksia sai vallan 19 February, Feb 2017 - 17:29
Luin Vietnamista kotiin matkustaessani Annan blogikirjoituksen Kun ruoasta tulee vankila ja urheilusta uskonto (te, jotka, ette Annan blogia vielä tiedä, niin lisätkääpä seurantalistalle! Ihan mieletön!). Kun sain viimeisen lauseen luettua siinä boarding-jonossa Hong Kongin lentokentällä, vyöryi kehon läpi vahva tunneaalto.
Minä olin just toi.
Oma kroppa. Siitä tuli minulle pakkomielle. Ajatukset lihomisesta ja laihtumisesta seurasivat minua joka paikkaan. Aihe oli kaikkialla: kahvipöytäkeskusteluissa, tv-ohjelmissa, naistenlehdissä ja bussipysäkeillä. Tähän aikaan pinnalla olivat myös nettiruokapäiväkirjat ja -treenipäiväkirjat, joita päivitettiin ahkerasti. Liikunta ja syöminen pyörivät numeroiden ympärillä.
Kun heräsin, näin ensimmäisenä unelmakroppa-boardini sängyn vieressä. Kun kävelin jääkaapille, odotti ovessa We heart it -sivustolta tulostettu Sweat is just fat crying -motivaatiolause, jossa hauistaan pullistelevan mimmin painoindeksi oli ehkä 15.
Pidin liikunnasta, mutten oikeastaan yksin salilla käymisestä. Olin kuitenkin kuullut, että 45 min crosstrainerissa ja salitreeni siihen päälle oli tehokkain mahdollinen tapa muokata kroppaa. Niimpä toistin tätä kuudesti viikossa. Ei väliä vaikka olisin nukkunut edellisyönä kaksi tuntia, tai kärsinyt flunssasta, koska pain is just weakness leaving the body.
Aamupainon mittaaminen oli muotia. Aamupaino oli saatava, muutoin epätietoisuus vaani koko päivän. Mikäli lukema oli normaalia suurempi, masennuin ja mikäli se oli taas normaalia alempi suu vääntyi väkisinkin hymyyn.
Myös kalorien laskeminen oli muotia. Tiesin tarkalleen paljon kaloreita missäkin ruoka-aineessa oli. Sen sijaan ravintosisällöt eivät juuri kiinnostaneet. Energia kuin energia. Esimerkiksi omenat olivat vähäenergisiä. Niitä pystyi syömään vaikka viisi, ilman että kehoon kertyisi suurta kalorimäärää.
Syntymäpäiväjuhlilla yritin pysyä mahdollisimman kaukana tarjoiluista. Karkkikippo oli pahimmillaan mielessäni koko illan. Joskus sorruin, ja silloin lupasin tehdä crosstraineriä ainakin 15 minuuttia enemmän. Se tarkoitti noin 150 kcal, joka olisi suunnilleen se karkkikourallisen energiamäärä.
Kun lähdettiin juhlimaan, valitsin viiniksi mahdollisimman vähäkalorista valkoviiniä. Alkoholissa oli kuitenkin kaloreita, joten lauantaipäivän ruokailu oli parempi pitää hyvin niukkana (ja jokainen vähääkään järkevä aikuinen tietää mitä tästä seuraa…)
Laihdutuskuureja ja ruokavaliokokeiluita oli käynnissä tiuhaan. Milloin syötiin kaalikeittoa, milloin kokeiltiin atkinssin dieettiä ja milloin onnettomasti suunniteltuja mehupaastoja.
Tämä kaikki oli minun käsitykseni terveellisestä ja hyvinvoivasta elämästä. Koin, että homma oli täysin hallinnassani, pystyinhän pakottamaan itseni salille ja kieltäytymään herkuista. Eivät kaikki läheskään nimittäin pystyneet. The only bad workout is the one that you didn’t do.
Olin hukassa ja tietämätön. Loppupeleissä kyse ei ollut siitä, että halusin laihtua. Se, että päädyin tuijottamaan sokeana omaa kropaani ja uhraamaan sen ajatteluun valtavasti energiaani joka ikinen päivä, oli seurausta ihan muista jutuista. Todelliset ongelmat olivat paljon syvemmällä. Sen oivalsin siinä vaiheessa kun vaa?an lukema näytti reippaasti alle 50 kiloa, enkä vieläkään ollut tyytyväinen tai onnellinen.
Mitä sitten oikeastaan tapahtui, ja milloin? En oikeastaan edes itsekään tiedä. Lopulta vaan väsyin. Varmaan siihen crosstraineriin. Aloin muuttaa ajatusmaailmaani, tekemättä siitä sen suurempaa numeroa. Se ei mennyt niin kuin elokuvissa tai tosi tv -ohjelmissa. Että yhdessä hetkessä kaikki vaan muuttuu ja innostavan biisin tahtiin tapahtuu jokaisen katsojan suosikkikohtaus: muodonmuutos. Tuohon henkiseen muodonmuutokseen ei nimittäin riittänyt yksi biisi tai päivä. Tai edes viikko. Muutos tapahtui pikemminkin hiljalleen vuodessa tai kahdessa. Ja siihen minua inspiroi monta eri tyyppiä ja tarinaa.
Aivan kuten Annakin, oivalsin, että ihminen ja hyvinvointi ovat kokonaisuuksia. Päätin vaihtaa ehdottomuuden kohtuullisuuteen. Kun kaikki ei ollutkaan enää kiellettyä, oli loppujen lopuksi helppo löytää hyvältä tuntuvia ja itselleen sopivia polkuja.
Lopetin kalorien laskemisen sekä vaa’alla ravaamisen ja opettelin kuuntelemaan itseäni. En kieltäytynyt leffailtana isosta karkkisäkistä koska laihtuminen, vaan koska epämukava olo kehoon. Kilon sijasta valitsin 150g irtokarkkeja, olo oli tämän jälkeen paljon miellyttävämpi kuin niiden aikaisempien leffaeväiden: omenasäkillisen ja sokerittoman pastillirasian.
Opin, että pitämällä ruokailuni kohtuullisena ja säännöllisenä, säästyin vatsakivuilta ja turpoamiselta, sekä onnistuin pitämään energisen fiiliksen pitkin päivää. Siinä missä ennen saatoin syödä kahdesti päivässä, söin nyt vähintään viisi kertaa päivässä.
Oivalsin, että sixpack ja lihaksikkaat käsivarret eivät tee sinua onnelliseksi. Mutta liikunta, jonka sivutuotteena nämä ovat syntyneet, ja joka on sinulle mielekästä ja innostavaa, itseasiassa tekee.
Liikunta on iso osa elämääni, muttei tärkein. Koen, että omalla kohdallani liikunnan tehtävänä on tsempata arjessa, auttaa saavuttamaan asioita elämässä, antaa energiaa ja tuoda hyvää oloa. Olen löytänyt liikuntamuodon ja salin, josta saan juuri näitä asioita elämääni. Ja mikä parasta, liikunta on tällä hetkellä ennen kaikkea hauskaa.
Kysyn itseltäni nykyään joka päivä, että mikä elämässä on tärkeintä, mitä haluan oppia ja millainen ihminen haluan olla. Huomaan, että rasvaprosen
tti ei ole listallani. Tavoitteeni tähän ainutlaatuiseen elämääni ovat jossain ihan muualla, jossain rasvaprosenttia paljon korkeammalla.
Kuvauspaikka: Kaapelitehdas, Valssaamo // Kuvat: Elisa Lepistö // Editointi: minä
top: Lorna Jane // pants: SOC
Viime vuosien aikana olen oppinut…
… kehostani hurjasti ja osaan nykyään kuunnella sitä. Tiedän milloin se tarvitsee kovatehoista treeniä ja milloin kotijoogaa. Kun työpäivä on ollut pitkä ja uuvuttava, en suuntaa rääkkitreeniin, vaan koska niin lukee kalenterissani. Saatan venytellä kotona, tai katsoa leffan.
… rakastamaan itseäni just tällaisena.
… antamaan aikaa itselleni ja läheisilleni.
… että hyvä olo on pääasia. Joskus se tulee treenistä, joskus ravitsevasta arkiruoasta, joskus suklaapatukasta. Mutta ei koskaan säkillisestä omenia.
… että pakkomielteisyys on pelottavaa
… onnellisuus ja positiivisuus ovat itsestään kiinni
… että liikunta ja ruokavalio eivät koskaan saa mennä läheisteni edelle
… että kaikki treenimotivaatiolauseet eivät todellakaan sovi minulle
… että ihmiskehomme ei yksinkertaisesti ansaitse moittimista. Sen avulla pystymme liikkumaan, ajattelemaan, rakastamaan, aistimaan ja oppimaan uusia taitoja. Arvostetaan näitä luomuksia ja kuunnellaan niiden toiveita, jooko? <3
Lue myös:
Ruokapäiväkirja + Treenipäiväkirja – 5 päivää
xx Sara
