Jengi kyselee vähän väliä treenitavotteistani: “treenaatko johonkin kisoihin?”. Kun kerron treenaavani ihan vaan huvikseen ja omaksi ilokseni, saatan saada hölmistyneen ilmeen vastaukseksi.
Missä vaiheessa kaikkien on pitänyt alkaa tähtäämään johonkin helkkarin kisoihin tai olemaan jollain bikini challengella?
Mun suhtautuminen fitnesskisoihin on aina ollut negatiivinen. Jos pistää vastakkain esim triathlonin ja fitnesskisat, kumpi on mielestäni parempi ja arvostettavampi juttu? Ei tarvi muuten kauaa odotella vastausta. Molemmat vaativat kyllä työtä ja päättäväisyyttä, sekä molemmat kertovat itsensä haastamisesta ja -ylittämisestä. Mistä siis tämä negatiivinen suhtautuminen fitnesskisoihin?
Överimaalirusketus ja jättimäiset reisilihakset yhdistettynä kitten heelsseihin ja glitterbikineihin ei välttämättä ole suosikkicombojani. Myöskään ulkonäöllä kisaaminen ei kuulu lemppareihini. Mutta nämä eivät ole ne ainoat syyt. Keskusteltiin aiheesta yhtenä iltana ja koin vihdoin valaistumisen tähän bikini fitness -takakireyteeni.
Urheilun ja liikunnan pääidea hämärtyy kun tavoitellaan täydellistä lihaserottuvuutta ja kilpaillaan lavalla bikineissä siitä kellä on isoin hauis ja tiukin reisi. Tätä ennen on tehty aivan järkyttävästi työtä, kehitytty ja omistauduttu tähän päivään täysillä, mutta sitten blöööö, koko homma vaan lösähtää mun silmissä siihen h-hetkeen. Motiivi on loppujen lopuksi kuitenkin pinnallinen. Ymmärrättekö mitä tarkoitan? Kyse ei ole siitä kuka on vahvin, vaan siitä kuka näyttää vahvimmalta.
Oon ehkä vanhanaikainen, mutta mua kiinnostaa se mihin pystyn, miten kehityn, miten jaksan, miten tunnen, miten olen voittaja kun onnistun jossain, jonka eteen olen tehnyt paljon työtä. Mulle tavoite meinaa sitä, että pystyn johonkin suoritukseen (enkä nyt tarkoita lihasten pullistelua), jonka eteen olen tehnyt paljon töitä. Se, että treenaisin vuosia vain siihen, että voin nousta lavalle seisomaan, ei tunnu yhtään houkuttelevalta.
Jos motivaationi treenaamiseen olisi pelkkä ulkonäkö, olisin lopettanut jo aikoja sitten. Enkä nyt väitä, että fitnesskisoihin tähtäävät olisivat vain ja ainoastaan pinnallisia. Mielestäni on vaan ahdistavaa, että se on lopullinen tavoite.
Hyvältä näyttäminen on erittäin jees. Hyvältä näyttäminen sillä kustannuksella, että se rynnii olkapäätekniikalla elämäsi, ystäviesi ja kaiken kivan edelle, on erittäin epäjees. Work hard – play hard, ylitä itsesi salilla – lusikoi kinuskikakkua synttäreillä. Voin kertoa: toimii.
Liian monta kertaa olen lukenut blogeista ja lehdistä juttuja “Fitness-elämäntapa pelasti minut syömishäiriöstä”. Ei, vaan fitness-elämäntapa teki syömishäiriön sairastamisesta laillista. Miten pakonomainen treenaaminen, överihifistely ruoalla ja rasvattoman kropan ihailu eroaa syömishäiriöstä? No ei yhtään mitenkään.
Edellä mainittu on paperilla ehkä terveellisempää kuin biletys ja alkoholin kittaaminen, mutta rehellisesti mun mielessä ne on tällä hetkellä melkein samalla viivalla.
Jokaisella on omat mielipiteet ja treenitavoitteet. Toisilla tämä ilmiö voi toimia loistavana motiivina liikunnasta innostumiseen (harmillisen usein kuitenkin pinnallisena), toisilla taas aiheuttaa vastareaktion koko touhuun. Minä kuulun jälkimmäiseen.
Suoraan sanottuna viimeaikoina urheilu on maistunut puurolta ja pikkuhiljaa syy siihen on alkanut hahmottua. Rakastan liikuntaa, mutta en halua, että mua lokeroidaan fitnesstyypiksi. Pelkästään salista puhuminen puolituttujen kesken ällöttää. Juhlissa ja illanvietoissa keskustelut menee liian usein treenaamiseen, ja voin luvata, että silloin minä olen hiljaa. Jos joku tuttava sanoo, että sä vissiin käyt nykyään paljon salilla, suunnilleen nolostun.
Missä vaiheessa tää meni näin? Nykyään en haluaisi enää motivoida jengiä liikkumaan, lähinnä motivoida jengiä ottamaan vähän iisimmin. Pitäiskö alottaa uusi ilmiö ja alkaa vaan tykittämään jotain hampparikuvia instagramiin?
huppari Intersport / urheilutoppi Nike / housut Zalando* / lenkkarit Zalando* (*=saatu blogin kautta)
Janni kirjoitti musta ihan älyttömän hyvin postauksessaan The Kesäkunto. Tulevana kesänä aion myös minä olla vyötäröltä sitten vaikka vähän löysempi ja reisitä astetta lihaksettomampi. Meinaan nimittäin nauttia kesästä, enkä ottaa lomamatkalle omia eväitä, treenata kahdesti päivässä, feidata festarit koska treeni ja syödä puistopicnicillä höyrytettyjä papuja, ja näiden edellä mainittujen jälkeen tietysti kiven kovaa väittää että oli muuten best summer evö.
Ehkä yksi ärsyttävimmistä jutuista on juurikin tuo terveysruoan hehkuttaminen tyyliin “vihersmoothie on taivaallista ja se on suosikkijälkkärini” tai “kananmunapohjainen pitsa on yksinkertaisesti normaalia pitsaa huomattavasti parempaa”. No offence ystävät, jotka ootte mulleki näitä suositelleet, lopettakaa itsenne huijaaminen. Miksei voi vaan suoraan sanoa, että joo nää maistuu aivan paskalta, mutta syön niitä koska ne on terveellisiä ja koska niistä ei tule samanlaista ruokamorkkista kuin kermajäätelöstä tai salamipitsasta?
Bikini fitness -ilmiö ei vaikuta enää vaan kisoihin tähtääviin, vaan se tuntuu olevan ilmassa joka paikassa. Tänään istuin ratikassa kun kaksi tyttöä selasivat treenilehteä, jossa oli kooste jostain bikini fitnesskisoista. “Tollahan on selkä ihan paskassa kunnossa” (huom luulin ensin, että tyyliin välilevyn pullistuma, mutta nyt puhuttiinkin siis lihaserottuvuudesta). “Miten tollasessa kunnossa olevia on voitu päästää ees finaaliin, tollahan on tommonen löllömaha suunnilleen”. Tytöistä inspiroituneena päädyin kirjoittamaan tämän tekstin.
T.Sara
Posted at 15:02h
in
Uncategorized
by Sara
kuvat täältä
