Äkkiä, kiire, nopeasti ja nyt heti. Yhteiskunnassamme arvostetaan maksimaalisia muutoksia mahdollisimman lyhyessä ajassa. Tämä näkyy vahvasti myös treenituloksien tavoittelussa. Anteeksi nyt vaan, mutta miksi helkkarissa?

P4160085.jpg

shirt H&M* // pants Lindex* / shoes Nike* / watch Suunto Ambit3* (*=gifted)

Myönnetään. Olen aika pitkälti itsekin sitä tyyppiä, joka bongaa Pinterestistä täydellisen hiusmallin ja suuttuu kun ei saakkaan kampaaja-aikaa samalle päivälle. Saatan olla monessa asiassa hyvinkin äkkipikainen ja tehdä päätöksiä fiilistuntumalla, mutta kroppani suhteen teen poikkeuksen.

Olen tästä jauhanut ennenkin, mutta minua vaan edelleen jaksaa kauhistuttaa kaikki nämä dieettiohjelmat, joissa tyyppien elämä pistetään täysin päälaelleen kahdeksi kuukaudeksi. Sipsien ja kääretorttujen tilalle tulee valmiiksi annostellut jauheliha-parsakaali tupperwaret. Sohvaperunasta siirrytään samalta seisomalta 2 x treeniin per päivä. Olenko minä ainoa, jota kiinnostaa tuo loppupunnituksen jälkeinen elämä?

Pahoin pelkään, että syy miksi “6kk loppupunnituksen jälkeen” jatko-osia ei nähdä on se, että laihdutusinnon suhteen on tehty monen kohdalla U-käännös. Miksi ihmeessä nämä dieettiremontit pitää toteuttaa näin nopealla aikavälillä kun samoihin ja varmasti huomattavasti pysyvämpiin tuloksiin päästäisiin esimerkiksi vuodessa? Mitä nopeammin, sen paremmin. Tuntuu, että on paljon siistimpää saada äärimmäiset tulokset kolmessa kuin 10 kk:ssa. No minusta niin ei ole.

Omaan vahvan itsekurin ja pystyn kyllä haastamaan niin psyykkistä kuin fyysistäkin minääni, mutta samaa mautonta ja kuivaa safkaa joka päivä, tuohon minusta ei olisi. Miksi ihmeessä ruokien suunnitteluun ei voida pistää isompaa panostusta? Olen törmännyt todella moneen laihduttajalle suunniteltuun ruokavalioon, jossa toistuu yksitoikkoiset raaka-aineet ja mauton toteutus. Puhutaankin siitä kuinka “ruoka on polttoainetta”. No kelle on ja kelle ei, minulle se ei ainakaan ole.

Hyvä ruoka voi olla myös terveellistä. Olen monesti miettinyt, että eikö laihduttajien ruokavaliossa olisi syytä nimenomaan panostaa maukkaisiin ja terveellisiin aterioihin? Koko hommasta tulisi huomattavasti mielekkäämpää. Treeniohjelman kylkeen lyötäisiinkin kasapäin reseptejä (huom rasvaton jauheliha+parsakaali ei ole resepti), joissa hyödynnettäisiin monipuolisesti lihoja, kasviksia, hedelmiä ja marjoja sekä erilaisia mausteita ja yrttejä. Vietäisiin eteenpäin nimenomaa sanomaa siitä, kuinka terveellinen voi olla myös hyvää.

Mielestäni laihduttajan olisi myös hyvä tietää ne todelliset syyt miksi terveellinen elämä tosiaan kannattaa ja miksi takaisin vanhaan ei kannata kääntyä. Tähänkään ei liian usein törmää. Annetaan treeniohjelma ja ruokavalio ja sanotaan, että näin on hyvä ja terveellisempi, muttei perustella sitä miksi esimerkiksi tiettyjä raaka-aineita kannattaa suosia ja mitä vaikutusta näillä oikeasti on hyvinvointiisi ja tätä kautta omaan persoonaasi. Laihdutuksen kylkeen olisi hyvä saada mielenkiintoisia ja motivoivia luentoja aiheesta.

Yksi syy siihen miksen Bikini Fitnessin faneihin kuulu on tuo samainen kiire, joka lajia vahvasti varjostaa. Lajin yhdeksi suurimmista ongelmista on noussut se, että osa jengistä haluaa timmiin kisakuntoon mahdollisimman nopeasti. Ei muuta kun nollasta sataan kolmessa kuukaudessa. Miksi ihmeessä? Äärirajoille viety liian lyhyt valmistautuminen yleensä kostautuu. Arkeen palaaminen tuo kilot takaisin, mahdollisesti moninkertaisena. Lihomisen myötä tulee ahdistus, pakko päästä takaisin kuntoon = kierre on syntynyt.

Jos minulta kysytään, niin dieettien suunnittelussa niiden jälkeinen elämä olisi syytä asettaa suurennuslasin alle. Mitä tapahtuu ankaran dieetin jälkeen? Mitä jos suhtautuisimmekin dieetteihin elämäntaparemontteina, jolloin niistä tehtäisiin juuri oman näköisiä. “Uuteen elämään”, joka kuitenkin olisi oman näköinen, lähdettäisiin rauhassa. Siihen sisältyy mielekästä liikuntaa ja hyvältä tuntuva, monipuolinen ja säännöllinen ruokavalio. Puhutaan, että noin puoli kiloa viikossa on pysyvän laihdutuksen tahti, lopullisten tulosten ei siis tarvitse syntyä viidessä kuukaudessa. Myös iho kiittää maltillisesta laihdutustahdista. Nopeasti laihduttaminen + iholeikkaus vai ihan vaan rauhallisempi tahti ja ei iholeikkausta? Elämäntaparemontti vie ehkä enemmän aikaa, mutta on mielekästä ja pysyvämpää. Siihen voi huoletta sisällyttää herkkupäiviä ja synttäritarjoiluja, koska ne ovat kuulkaas osa tätä elämää. 

Osaako kukaan sanoa, että mistä tämä järjetön kiire ylipäätään tulee? Ovatko ihmiset yksinkertaisesti malttamattomia? Luulisi jokaisen jo tässä vaiheessa tietävän, että kiireessä toteutetun ankaran dieetin tulokset tuskin tulevat kovinkaan kauaa pysymään. Olisiko jo vihdoin aika haudata “äkkiä timmiin kuntoon” ja siirtyä “rauhallisesti ja varmasti pysyvään kuntoon“? Minusta kyllä. Mitä te olette mieltä?

 

kuva: Janni / Just My Imagination

T. Sara

Kauniiden hetkien ikuistaminen on ihanaa ja mielekästä. Aina välillä. Kauniita hetkiä pystyy nimittäin myös pilaamaan kameran esiin kaivamisella ja valokuvaamisen aloittamisella. Mutta missä menee raja?

Välillä elän valokuvien kautta ja toisinaan se ihan ärsyttää. Joskus olen havahtunut siihen, miten kauniita kuvia olen onnistunut ottamaan, mutten muista tilanteesta juuri mitään. Olin ulkopuolella yksin kamerani kanssa. En nauttinut nopeasti ohi menevästä hetkestä, vaan sen ikuistamisesta. Se itse nautinto tulee kun olen saanut kuvan ladattua koneelleni ja muokattua sen valmiiksi. Se hetken nautinto, jossa en edes elänyt. Kuinka surullista?

Mietin liian usein sitä, miten upea kuva kauniista maisemasta tulisi sen sijaan, että ihailisin itse maisemaa. Lähdenkö soutelemaan auringonlaskun värjäämälle lahdelle saadakseni upean instagram-kuvan vai lähdenkö siksi, että saisin itselleni uuden elämyksen? Vai lähdenkö molemmista syistä? Onko se edes mahdollista? Instagramin nykyään pursuessa toinen toistaan upeampia kuvia olen pohtinut tätä useasti. Onko hienon kuvan saaminen tärkeintä? Eletäänkö me nykypäivänä vain kuvien kautta?

Myönnän olevani Instagram-koukussa. Etenkin sellaisina päivinä kun ympärillä on kaikkea kaunista. Samanlainen fiilis kuin herkkusuu karkkikaupassa. Bloggaajan kohdalla Instagramin päivittäminen on muuten mielenkiintoinen käsite. Siinä sekottuu arki ja työ. Koukuttuneisuus ja velvollisuus. Tavallaan nämä edellä mainitut toimivat perusteluina toinen toisilleen. Tuplakoukku.

Valokuvaus on harrastukseni ja työni. Välillä se ärsyttää. Harvassa on viiden vuoden aikana ne kerrat kun lähden kotiovesta ilman kameraa, mutta nykyään olen alkanut tekemään sitä ihan tarkoituksella.

Nykyään teen usein blogilta ja somelta salaa jotain kivaa ja kaunista. Jotain, mistä en kerro sen kummemmin eteenpäin. En ota kuvan kuvaa, vaikka olisi kuinka kaunis auringonlasku tai miten herkullinen jäätelöannos tahansa. Aina se ei ole tämmöselle valokuva-addiktille helppoakaan, mutta tavallaan se on äärettömän kivaa – kuin olisin lomalla kaikesta. Ainoa muistoksi jäävä kuva on se mikä jää mieleeni, ja sitä pystyn muistelemaan niin kauan kun se mielessä sattuu pysymään. Ja mikäli se häviää, se tuskin oli niin huikea. Ja tiedättekö mitä, tää on ihan okei.

Välillä on ok pohtia X Pro II:n ja Valencia filtterin välillä, mutta välillä on osattava pelkästään elää niitä hetkiä.

 
T.Sara

Juoksu on kiinnostanut salia huomattavasti enemmän. En voi perustella tätä “hyvillä ilmoilla”, koska 3/4 lenkeistä on satanu niskaan (vettä tai räntää, hehheh), mutta kesäisin tai syksyisin tai mikä tää meneillään oleva vuodenaika nyt ikinä onkaan, lenkkipolut vaan vetävät salia enemmän puoleensa. Sanotaan, että sillon kun mulla on mahdollisuus juosta sortseissa, se käytetään.
Alkuviikosta kävin kuitenkin pitkästä aikaa vetämässä salitreenin. Ei ollut helppoa. Vaikka tässä on koko kesä juostu kovaakin ja vedetty myös intervalleja, tuntuu kyykkääminen rehellisesti aivan kamalalta. Sekä siinä hetkessä, että seuraavana päivänä. Itseasiassa kolme päivää treenin jälkeenkin. Oon ollu niin rikki ettei mitään järkeä. En tiedä onko mulla koskaan ollut alaraajat näin kipeinä salin jälkeen. Yritin käydä palauttavalla löysällä lenkillä, ja ekat 3km tuntui samalta kun maratoonin viimeiset. Loppu oli pakko kävellä, ja sekin sattui 😀 Eli vinkkinä teille, jotka ette ole kesällä käyneet salilla: älkää edes vaivautuko. Haha.
Oon saanu viimeaikoina aika paljon kommentteja liittyen kroppaani. Kirjoitinkin aiheesta ennen ja jälkeen kuvien kanssa täällä. Vuoden aikana oon laihtunut jonkun verran. Rehellisesti se muutos mitä on tapahtunut on aikaisempaa säännöllisemmät ruokarytmit ja oikea ruoka sen ainaisen salaatin tilalle. Ennen napostelin kokoajan jotain, johtui varmasti säännöllisten ruokarytmien puutteesta. Yhdellä ruoalla sitten hotkaisin kamalan kasan ja vedin itseni miltei ähkyyn. Nykyään sopiva annos pastaa ja kanakastiketta saa minut kylläiseksi ja pitää nälän poissa useamman tunnin. Ennen napostelin illalla kaikennäköistä, nykyään iltasyöminen on jäänyt kokonaan. Koska päivällä on syönyt tarpeeksi, ei iltaisin vaan ole nälkä.
Treenin suhteen oon ottanut rennommin. 3-4 kertaa urheilua viikossa riittää mulle mainiosti. Mikäli tekee mieli liikkua enemmän, liikun, mikäli ei, otan rennommin. En halua, että treeni määrittelee minua ja ottaa johdon elämässäni, minä haluan olla se joka päättää milloin treenataan. Olen kesän alussa pyyhkinyt pois kaikki ennalta määrätyt käsi-selkä-jalkapäivät ja treenaan sitä mikä millinkin hyvältä tuntuu. Pyrin kuuntelemaan itseäni ja nauttimaan aidosti treenistä.
Joku kyseli miksi olen halunnut luopua isommista reisistä ja pepusta, ja päättänyt laihduttaa. Vastaukseni kuuluu näin: En ajattele asiaa näin päin. Olen ehkä joskus ajatellut, mutta en enää. Lihaksikas kroppa ja isommat reidet kertovat siitä, että salitreeni on maistunut, ei toisinpäin. Sporttinen vartalo on mulle erittäin riittävä, lihasten pyöreys tai epäkkäitten koko se ja sama.

Loppuviikko on siis vedetty iisimmin ja lenkkipoluilla vauhtia vähennetty. Torstain treeni oli seuraava:

  • Rento juoksu 7km
  • Rintapunnerrukset 3 x 20
  • tämä vatsalihastreeni kotona (ensimmäisessä ilman palloa, toisessa jalanheitot vaan lattialla ilman tankoa)

top Nike, Intersport / shorts Nike* (* = gifted)

Oon aika innoissani tulevasta syksystä. Aloitetaan nimittäin Jannin kanssa treenaamaan blogiyhteistyönä personal trainer K3:n kanssa. Ollaan pistetty Juhani koville, halutaan nimittäin uusia liikkeitä ja inspiraatiota treeniin. Mä toivoin erityisesti oman kehon painolla ja yksinkertaisilla välineillä toteutettuja, haastaviakin treenejä. Blogiin luvassa juttua meidän treeneistä ja kehittymisestä syksyn aikana!
 
T.Sara