D8X_4606-2.jpg

 

Kävelin ympäri kämppää ja opettelin englanninkielisiä vuorosanojani seuraavan päivän mainoskuvauksia varten. Rinnassa jyskytti, vaikka koko tuotantotiimi oli nimenomaan painottanut, ettei kannata ottaa ylimääräistä stressiä. Homma tulisi kuulemma menemään omalla painollaan. 

Tilannetta ei helpottanut se, että videoita tehtäisiin kaksi ja toisen niistä tulisi hoitamaan kokenut tv-juontaja. Välillä epäusko valtasi minut ja näin jo youtube-hitin merkit ilmassa. 

Milloinkohan minua on viimeksi jännittänyt?

Se on ihan hyvä kysymys, viime kerrasta on nimittäin kulunut aikaa. Aivan liian kauan aikaa. Se on merkki siitä, että olen viime aikoina pysytellyt liian tukevasti mukavuusalueellani. Se on ihan hyvä alue se, mutta sillä alueella pysyttely harvemmin kehittää tai tuo itsensä voittamisen kokemuksia, joita me ihan kaikki aina silloin tällöin tarvitsemme.

Yleisurheilussa kilpaillessa jännitti jatkuvasti, samoin koulussa tenttiviikoilla. Yleisölle esiintyminen jännittää aina, sitäkään en ole hetkeen tehnyt. Salilla jännittää välillä haastepäivinä, kun tehdään maksimisuorituksia aikaa vastaan. Uusien ihmisten tapaaminenkin jännittää välillä. Uuteen kaupunkiin ja uudelle luokalle muuttaminen jännitti joka ikinen kerta.

 

D8X_4608-2.jpg

 

Kaikki meni loppupeleissä hyvin. Niin tässä tilanteessa kuin aikaisemmissakin jännityskeisseissä. Välillä on onnistuttu ja välillä ei, mutta aina on vähintään opittu jotain uutta. Koskaan ei ole käynyt mitään niin katastrofaalista, ettäkö yrittäminenkin olisi harmittanut.

Minun ei tarvinnut höpötellä yksin kameralle tai käyttää hankalia vieraita sanoja, joita en tavallisestikaan käyttäisi. Tilanne oli juuri niin rento kuin olin toivonutkin. Oikeastaan jopa rennompi.

Sitä paitsi, sain muistoksi mieleenpainuvia kohtaamisia ja kiinnostavia keskusteluja. Tutustuin vieläpä uusiin huipputyyppeihin ja minut kutsuttiin kylään Singaporeen ja Tukholmaan.

Välillä on ihan hyvä jännittää. 

 

 

xx Sara

Tags:

D8X_3532-2.jpg

 

Viikon puhutuimpia asioita: EVS-haastattelu ja Sara Siepin vastine Veitolalle.

Emme välttyneet siltä Lapin luonnossakaan. Päinvastoin, provodsoiduttiin keskellä metsää jo ennen haastattelun katsomista. Tilitettiin siitä miten epäreilua onkaan uhriuttaa yhtä somehenkilöä, joka on muutenkin joutunut kestämään kuraa jo heti julkisuuteen astumisestaan asti.

Jos aidosti haluttiin puhua somepersoonien vaikutuksesta massoihin, miksi vieraana on itse somepersoona eikä esimerkiksi aiheeseen perehtynyt tutkija. Olisi huomattavasti kiinnostavampaa tarkastella asiaa ulkopuolelta ja saada aiheeseen jonkunlainen yhteenveto, ei pelkkää syyttämistä.

Sitten katsoimme jakson. Kyllä, haastattelu perustui epäreiluun asetelmaan ja ikävien ennakkoluulojen vahvistamiseen, mutta Veitolalla oli myös pointti. Se vaan esitettiin huonossa asetelmassa ja provosoivasti, kuten tässä ohjelmassa yleensä tapana on. 

Se pysäytti minut miettimään.

Mitä itse vastaisin kaimani tilanteessa? Menen paniikkiin pelkästä ajatuksesta, että joutuisin istumaan Maria Veitolan vastapäätä ja perustelemaan merkkilaukkuhankintani tai sen miksi uusin Instagram-kuvani liittyy skumppabrunssiin eikä koulukiusaamisen tuomitsemiseen.

Onko minun työni merkityksellistä missään mittakaavassa? Minähän olen aivan nolla esimerkiksi lääkärin, opettajan tai vaikkapa sosiaalityöntekijän rinnalla. 

 

D8X_3631-2.jpg

 

Jos joku puolituttu kysyy minulta työstäni, heittäydyn helposti vaatimattomaksi. Vahvistan ennakkoluuloja, jotka pienen pieneen alaamme liittyy. Ja uskon, että tässä itse asiassa onkin se koko ongelman ydin.

Se mitä oikeasti pitäisi tehdä on suoristaa ryhti, nielaista epävarmuus ja kertoa totuus.

Mietitäänpä asiaa ulkopuolelta. Mitä bloggaajat/vloggaajat/somepersoonat ovat saaneet bisnesmielessä aikaan?

Olemme luoneet alan täysin tyhjästä. Työllistämme itse itsemme, ja osa meistä on vieläpä pystynyt palkkaamaan omaan yritykseensä lisää työntekijöitä. Olemme saaneet isoja, kansainvälisiä brändejä luottoasiakkaiksemme ja onnistuneet suuntaamaan mainostajien markkinointibudjeteista isojakin lohkareita omiin pieniin yrityksiimme. Meihin ja meidän tekemiseemme luotetaan. Se on aika pirun hienoa se. 

Kirjoitin joskus aikoinaan ylös brändejä joiden kanssa haluaisin tehdä pitkäjänteisesti töitä. Uskoin jo silloin, että omalla aktiivisuudella, itsensä kehittämisellä ja suunsa avaamisella voisin onnistua herättämään kiinnostavien brändien huomion ja mahdollisesti tekemään heidän kanssaan vielä joku päivä töitä.

Kaikki brändit olivat sellaisia, joiden kasvutarinat olivat huimia. Arvostin heidän tekemistään ja katsoin heitä ylöspäin.

Listalla luki mm. Lumene, Finnair, Aussie, Zalando ja Daniel Wellington. Jälkeenpäin listalle on vielä löytänyt tiensä Peak Performance ja Segafredo.

Tällä hetkellä työskentelen kaikkien näiden yritysten kanssa, suurimman osan kanssa vielä hyvinkin tiiviisti. Sen lisäksi, että olen julkaissut sisältömarkkinointikampanjoita omissa kanavissani, ovat kaikki tilanneet minulta myös valokuvia omiin some-kanaviinsa, lehtimainoksiin, nettisivuille, display-mainontaan ja peräti ulkomainontaan. Pikkuruisesta yristyksestäni on tullut pieni mainostoimisto. Teen pr:ää, teen somesuunnittelua, järjestän tapahtumia, huolehdin asiakkaiden some-tileistä, teen puhumiskeikkoja, valokuvaan ja tuotan mainoskampanjoita.

Ja sitten kun minulta kysytään työstäni, en jostain syystä jaksa alkaa selostamaan vaan vastaan yleensä “no mä valokuvaan ja sitte kirjotan sellasta blogia”. Virhe.

 

D8X_3320-2.jpg

 

Olen edelleen sitä mieltä, että jokainen julkaisee somessa juuri sellaisia kuvia kuin haluaa. Mutta välillä on hyvä pysähtyä miettimään millaista sisältöä oikesti haluaa jakaa. Julkaiseeko esimerkiksi tiettyjä kuvia vaan koska muutkin?

Tämän ajatuksen pystyy hyvin peilaamaan esimerkiksi mielipiteisiin tai vaikkapa pukeutumiseen. Pidätkö aidosti niistä vaatteista, joihin pukeudut? Oletko samaa mieltä vaan koska kaikki muutkin?

Minä pysähdyin alkuvuodesta. Tajusin ajautuneeni valokuvieni osalta karuselliin haluamattani, vähän puoli vahingossa. Toimin kuten muutkin, en kuten aidosti itse halusin. En miettinyt mitä itse oikeasti halusin tehdä, toimin ulkopuolelta tulevien paineiden mukaan.

En oikein tunnistanut itseäni enää somepersoonastani ja halusin muuttua.

 

DSC_1383.jpg

 

Alussa puhumani paniikki, joka kuvitteellisesta Maria Veitolan haastattelemaksi joutumisesta syntyy, johtuu puhtaasti siitä, että omatuntoni kolkuttaa. Samoin ne ennakkoluulot. Ja ehkä myös livelähetyksestä selviäminen…

Voisin olla yhteiskunnallisesti aktiivisempi. Voisin tehdä triplasti kovemmin töitä ottaakseni kantaa ja saadakseni minulle merkityksellisiä yhteiskunnallisia asioita kuuluviin. 

En ole mestarikirjoittaja. Kantaaottavat mielipidekirjoitukset eivät synny minulta sormia napsauttamalla, ne vaativat sopivan moodin ja tarpeeksi aikaa. Lisäksi pitää olla valmis ottamaan vastaan syyttelyä ja herjausta. Sitä tulee takuuvarmasti, ja se on sääli.

Mutta tässä kaikessa voi kehittyä. Jopa siinä herjauksen suodattamisessa.

 

DSC_1457-2.jpg

 

Sitä helposti unohtaa oman asemansa vaikuttajana (käytän sanaa, vaikka se melko vihattu onkin). On huomattavasti helpompaa uppoutua omaan työhönsä. Tehdä niitä niin ajallisesti, kuin rahallisestikin kannattavia tuttuja juttuja, ja sivuuttaa työn mukana tuleva vastuu. Mutta mielestäni se ei ole ihan reilua sekään.

Olen sitä mieltä, että jokainen meistä somepersoonista pystyy tekemään jotain paremman maailman eteen. Julmetun paljon on jo tehtykin, ja tehdään ihan koko ajan, mutta paukkuja on vielä käyttämättä paljon. Se ei ole välttämättä helppoa ja voi viedä paljonkin aikaa, mutta se takuulla palkitsee.

Mutta jos joku on varmaa niin se, että hyvää harvoin tapahtuu syyttämällä ja solvaamalla. Pysyviä muutoksia tapahtuu kannustavalla maaperällä ja innostavassa ilmapiirissä. 

Meillä kaikilla on mahdollisuus miettiä minkälaisen mallin annamme nuoremmille ja millaisia arvoja haluamme haalia. Toimitaan niiden mukaan, joohan? 🙂

 

 

xx Sara

D8X_6619-3.jpg

 

Aloitin viime kuussa projektin nimeltä kiitollisuuspäiväkirja. Halusin oppia positiivisemmaksi, optimistisemmaksi ja kiitollisemmaksi. Kääntää hankaluudet haasteiksi ja korvata turhan negatiivisuuden sopeutuvaisuudella.

Päätin keskittyä etsimään mahdollisimman paljon hyvää jokaisesta päivästä.

Päiväkirjan aloittaminen sai aikaan muutoksen. Silmäni päivittyivät valppaiksi pienille, kiitollisuutta tuoville asioille. Kuljin kaduilla, istuin työhuoneella ja siivosin keittiötä etsien hyvää ja keskittyen positiivisten asioiden havaitsemiseen.

Hyvien asioiden nimeäminen auttoi niiden huomioimisessa. Pientä iloa tuottavat arkiset asiat eivät tuntuneet enää itsestään selviltä. Yhtäkkiä osasin olla aidosti kiitollinen niistä.

Viimeisen parin viikon sisään vihkoni on täyttynyt tiuhaan. Listaan on ilmestynyt 74 iloa tuovaa arkista asiaa. Tässä niistä muutamia.

 

 

halaukset lentokentän saapuvien aulassa

polaroid-kamerat

alkusyksyn tuntu metsässä

idearikkaasta palaverista tarttunut into

hampaaton hymy

kun migreenipäikkäreiden jälkeen heräät ilman päänsärkyä

postikortit

helppohoitoiset viherkasvit

 

D8X_6636.jpg

 

valmis ristisanatehtävä

omenapiirakka ja vaniljakastike

kesämekon ja kollaripaidan yhdistelmä

José Gonzálesin musiikki

pyöränkorit

kun joku lähtee mukaan extempore-ehdotukseesi

upottavat nojatuolit

tyhjä tiskipöytä

 

D8X_6695-2-side.jpg

 

puhtaat pellavalakanat

aamiaismehun juominen viinilasista

vastalakattujen kynsien tuoksu

reissujen suunnittelu

kun päätetään ottaa alkuruoat ravintolassa

pelastusliiveihin puetut koirat

paperikartat

puusaunan kosteat löylyt

 

D8X_6790.jpg

Pictures: Johanna Piispa // edit by me

Champion/Zalando sweater* (here)

New Look/Zalando dress* (here)

Topshop sneakers* (here)

*tuote saatu

 

 

 

Kuinka moni teistä on kokeillut kiitollisuuspäiväkirjaa?

Haastan jokaisen teistä nimeämään ja jakamaan kommenttiboksissa viisi iloa ja kiitollisuutta tuovaa asiaa tältä päivältä!

 

 

xx Sara

Tags:
,