MIKSI RÄÄKKITREENIÄ? 12 January, Jan 2015 - 19:16

Kylmä ja tuulinen ilma. Lunta pyryttää ankarasti jokaisesta ilmansuunnasta. Aikaisemmin päivällä auratut tiet eivät näytä kovin auratuilta enää. En oikeastaan tiedä miksi lähdin juoksemaan, jostain syystä vain teki mieli, vaikka tiesinhän minä tasan tarkkaan kuinka kylmää ja tuulista ulkona on.
Vaikka juoksen isoa katua pitkin ei missään näy juuri ketään. Jengi on tajunnut vetäytyä koloihinsa näin kylmänä iltana, ihan fiksua sinänsä. Haa, muutama Canada Goose horisontissa!

Tämmöinen kuva minusta levisi pari vuotta sitten ympäri internetin uumenia. En siis itse ole motivaatiolausetta lisännyt, mutta se toimii myös omalla kohdallani, ainakin välillä! Kuva: Nike/Kai Kuusisto.
Läpi jalan, aina puolesta reidesta nilkkaan asti lukee isoin neonkirjaimin tuttu tsemppilause: Just Do It. Elastinen laulaa parhaillaan korvissa “Antaa tulla kestän kyllä periks en tuu antamaan“. Vaikka olosuhteet ovat niin sanotusti kusiset, huomaan jollain sairaalla tapaa nauttivani tästä. Nämä ovat niitä hetkiä kun ymmärrän hulluimpiakin ultrajuoksijoita.
Kroppa on edelleen kohmeessa, mutta olen optimistinen. Huomaan laulavani mukana, ja kiihdyttäväni vauhtia. Kompastelu ja kova vastatuuli vaan lisäävät päättäväisyyttäni ja juoksutahtiani. Minä tollaisista välitä, ajattelen. Hyppelen ja loikin lumessa ja juoksen niin kovaa kuin vaan pääsen. Luovuttaminen ei tulisi mieleenikään.
Olen monesti sanonut, että itse liikunnasta ja lajista pitää osata nauttia, ei siis ainoastaan hehkuttaa sen jälkeistä olotilaa. Miksi siis haluan pistää kroppani kärsimään aina silloin tällöin? Haastan toki kroppaani jokaisissa treeneissä, ainakin jollain osa-alueella, mutta että 1,5h kylmyyttä, tuulta ja v-mäistä maastoa, voiko kukaan oikeasti nauttia tästä?
Itsensä voittaminen ja onnistuminen etenkin urheilun puolella ovat tuoneet minulle itseluottamusta läpi elämäni. Ja tämä itsevarmuus heijastuu jokaiselle elämäni osa-alueelle. Nämä itsensä voittamiset, saavutukset ja esteiden ylittämiset eivät tarkoita välttämättä uutta Suomen ennätystä ja mitalia kaulaan, vaan kyse on nyt uudesta henkilökohtaisesta leuanvetoenkasta, rääkkitreenistä elossa selviämisestä tai kuten tänään, haastavissa olosuhteissa toteutetusta astetta kovemmasta lenkistä. Vaikka taistelisitkin vain itseäsi ja omia luovutusajatuksiasi vastaan, on niiden päihittäminen kultaakin arvokkaampaa: päättäväisyys, onnistuminen, itsevarmuus ja kehittyminen.
Silloin tällöin kroppani janoaa rääkkiä. Se on aina puolellani, mutta antaa silti kovan vastuksen. Välillä niin kovan, etten onnistu päihittämään sitä. Mutta silloin kun onnistun, se onnittelee. Se pitää aina huolta, että haasteita on luvassa jatkossakin. Välillä ne ovat pienempiä, välillä taas isompia, mutta haasteiksi niitä kaikkia kutsutaan.
Tuuli alkaa hiipumaan ja tällä hetkellä tiekin on tasainen. Kroppa on lämmin ja juokseminen tuntuu juuri nyt aivan tavattoman hyvältä. iPhoneni sanoi itsensä irti hetki sitten ja vaatii ilmoituksen mukaan cool downia (vähän epäilen että oikeasti tarvitsisi), mutta musiikin loppuminen ei edes haittaa. Kuulen raskaan hengitykseni humisevan huppuni sisällä ja tunnen raikkaan pakkasilman syvällä keuhkoissani. Tuuli on puhaltanut rantatieltä lumen pois. Alta paljastunut kohmeinen hiekkatie toimii juoksualustana mainiosti. Joka puolella on aivan hiljaista, vastarannalla näkyy kaupungin valoja. Ajattelen kuinka onnekas olenkaan omistaessani terveet jalat, joilla voin juosta.
Translation: I’m always saying that training must be something you like not only afterwards but also in the middle of training. If you only like the feeling after the gym session/running you have to consider changing the sport. But sometimes, not all the time, our bodies are begging for challenge and super hard work out. They say that it is better to conquer yourself than to win a thousand battles. I agree. I’ve got so much determination and self-confidence from conquering myself in the gym and running track. Couldn’t be more happier that I have a healthy body and also the opportunity to do sports and challenge myself every now and then 🙂
 
T. Sara